Välttelevä vauvakielteinen vanhemmuus

Miksi pitäisi erikseen puhua kiintymysvanhemmuudesta, eivätkö kaikki vanhemmat muka ole kiintyneitä lapsiinsa? Miksi synnytysosaston pitää erikseen julistautua vauvamyönteiseksi, onko muka olemassa vauvakielteisiä synnytyssairaaloita? Olen kuullut nämä kommentit muutamaan otteeseen. Aikaisemmin taisin naureskella mukana. Nyt ei enää jaksa naurattaa. 


En oikein tiedä, mistä päästä lähtisin tätä purkamaan. Kiintymysvanhemmuudessa on kyse parista yksinkertaisesta perusjutusta: keskeistä on vauvan/lapsen turvallisen kiintymyssuhteen rakentaminen ja vahvistaminen. Vanhemman tehtävä on vastata vauvan antamiin viesteihin. Lapsen kasvaessa vanhemman ei tarvitse olla enää jatkuvasti saatavilla vaan aikuinen on enemmänkin tukikohta, jonka turvaan lapsi voi tarvittaessa palata. Vanhemman ja lapsen suhde on ihmissuhde, jossa molemmat antavat ja saavat. Fyysinen läheisyys nähdään keskeisenä perustarpeena.


Minkälaisiin hyvää tarkottaviin neuvoihin sitä sitten varsinkin tuoreen vauvan vanhempana törmää? No, vauva on pieni potentiaalinen tyranni, joka yrittää kaikin keinoin pompottaa vanhempia. Puhutaan "totuttamisesta", "opettamisesta", "hemmottelusta" ja "rajojen asettamisesta". Vauvaa ei saa totuttaa nukkumaan vieressä, koska muuten sitä ei saa opetettua omaan sänkyyn. Joka inahdukseen ei vanhemman pidä hypätä, ettei vauva totu "vaatimaan palvelua". Vauvaa ei kannata liikoja kanniskella, koska sitten totuttaa vauvan olemaan aina sylissä. Hyvä ja kiltti vauva viihtyy itsekseen sängyssä tai lattialla - tällainen "tyytyväinen" vauva saa paljon ihailua. Imetys on kokonaan oma lukunsa. Vastahan se söi, ei sillä voi enää olla nälkä. Et kai sä nyt taas sitä voi syöttää? Vauva käyttää äitiä vain tuttinaan. Sinähän teet sen lapsen ihan riippuvaiseksi äidistä. Rintamaito on parasta ruokaa ja hyvä äiti imettää, mutta ei nyt sentään kahvilassa, kaupassa, kirjastossa, kylässä tai kaupungilla. Vessaan voisit mennä, mutta älä sitä vessaakaan nyt varaa. Joopa joo.


Hyvin sitkeässä viihtyvät ajatukset siitä, että vauvaa ei saa päästää fyysisesti eikä emotionaalisesti liian lähelle. Lapsi ja vanhempi ovat lähtökohtaisesti vastakkain, jolloin vauvalle annettu on vanhemmalta pois. Vanhemman oletetaan kaipaavan ennen kaikkea etäisyyttä vauvasta. Läheisyys on vaivalloista ja kuormittavaa ja läheisyyden antaminen on "oman elämän tekemistä tarpeettoman vaikeaksi" (riippumatta siitä, miten vanhempi sen itse kokee). Kuitenkaan samaa etäisyyttä ei voi ottaa kotitöistä ja siisteydestä. Ylipäänsä vauvanhoidossa tuntuu olevan tasan kaksi vaihtoehtoa: jos ei halua olla täysin vauvan ehdoilla elävä lapsen mielen mukaan juokseva oman elämänsä unohtanut ja uhrannut kiintymyssuhdehörhö niin vauva pitää opettaa sellaisille tavoille, että vanhempi ei sitten koko ajan juokse palvelemassa.


No joo, kärjistän vähän. Pari vuotta sitten olisin sanonut, ettei tällaista nyt oikeasti enää missään kuule. Samoin ajattelin, ettei missään sairaalassa nyt enää anneta vastasyntyneille lisämaitoja vanhempien tietämättä, tai tuttia, ensi-imetykseen ja -kohtaamiseen on reilusti aikaa, vauva ohjataan ottamaan viereen nukkumaan... mutta väärässä olin senkin suhteen. Suomessa taitaa olla pari hassua synnytysosastoa, joilla on WHO:n vauvamyönteisyyssertifikaatti (Baby Friendly Hospital). Ja meininki ei tosiaan kaikkialla ole sama. Joopa joo. 


Olen sittemmin pudonnut korkealta ja kovaa, koska edelleenkin vanhemman ja lapsen etäisyyttä ja vastakkainasettelua korostavat kommentit tuntuvat tulevan vastaan sen verran usein, että välttelevä vanhemmuus tuntuu paljon enemmän valtavirralta kuin kiintymysvanhemmuus. Ehkä ajatukset eivät tule vastaan näin totaalisina kuin tähän olen kaikki argumentit koonnut, vaan pieninä hienovaraisina kommentteina useissa eri tilanteissa. Perusajatus on kuitenkin sama. Olen herkkä ärsyyntymään siitä, että minulle kerrotaan, miltä minusta tuntuu. Joku ulkopuolinen määrittelee puolestani sen, mikä minun pitäisi kokea vaivalloiseksi ja hankalaksi. On ihan eri asia, jos itse koen, että minun on pakko ottaa etäisyyttä ja tehdä jotain muutoksia, jotta jaksan. Enkä tietenkään usko, että riittävän hyvä vanhemmuus olisi kerrasta kiinni, tai useammastakaan. Kokonaisuus ratkaisee ja pitää etsiä jonkinlainen tasapaino kaikkien perheenjäsenten tarpeiden tyydyttämisen välillä.