Kuinka keskustella kaksivuotiaan kanssa

Tunnen vähän huonoa omatuntoa siitä, että en pitkään aikaan ole kunnolla puhunut Teen kanssa. Ollaan riidelty aika paljon, ja hermot ovat sairastelusta ja väsymyksestä kaikilla aika kireällä. Kaikki maidon kaatelut, pyykkien levittelyt, patterien termostaattien vääntelyt ja valojen rämppäämiset ärsyttävät enemmän kuin olisi tarvetta, ja omat reaktioni eivät aina ole niin kypsiä. Silloinkin kun rauha on maassa, niin yhdessäolo on enemmänkin sellaista passiivista hengailua. En usko, että Tee kaipaisikaan lisää mitään hurjan virikkeellistä puuhastelua, mutta kunnollisia kohtaamisia pitäisi olla ainakin yksi päivässä. Pitäisi olla aikaa todella kuunnella ja osoittaa kiinnostusta siihen, mitä lapsi sanoo ja ajattelee. Ja aikaa päästä käsiksi sanojen ja tekojen taakse siihen, miltä lapsesta todella tuntuu.

Tänään aamupalalla kävimme aika pitkänkin keskustelun päiväunien nukkumisesta tarhassa. Tee ei hoitajien mukaan millään tahtoisi rauhoittua lepäämään, ja sängyssä riehuminen käy kaikkien hermoille. Omien sanojensa mukaan Tee mieluummin jatkaisi leikkejä kuin kävisi päiväunille, ja vaikuttaa vähän siltä, että unille menosta on kehittynyt pienoinen valtataistelu. Uniajasta on tullut kurja juttu, vaikka muuten Tee on yleensä innoissaan menossa tarhaan.

Emme keksineet mitään lopullista ratkaisua uniongelmaan. Mutta huomasin taas, miten hyvin Teen kanssa voi jo käydä keskustelua ihan oikeista aiheista. Parhaiten se sujuu, kun ajattelen puhuvani ikään kuin vieraskielisen kanssa. Koetan poimia keskeisen sisällön siitä, mitä lapsi sanoo, ja toistan sen ääneen. Lapsi jatkaa siitä tai korjaa, jos olen ymmärtänyt väärin. Näin pääsee yllättävän nopeastikin kiinni lapsen ajatuksiin, kaksivuotiaankin. Samalla huomaa, miten lapsikin nauttii siitä, että häntä kuunnellaan, arvostetaan ja ymmärretään. Vieraskielinen ei ole vähä-älyinen, vaikka ei aina osaisi ilmaista itseään niin hyvin tai ymmärrä kaikkea, mitä sanotaan.

Huomasin myös, että heti kun aloin moralisoimaan - tarhassa kun ei pitäisi häiritä toisia ja lepääminen on muutenkin tärkeää - niin Tee sulkeutui hieman. Lapset taitavat joutua kuuntelemaan aika paljon saarnaamista. Oli ihan tärkeää huomata, että luottamusta rakennetaan kuuntelemalla eikä tuomitsemalla. Luultavasti Teekin on vastaanottavaisempi, jos on ensin saanut nauttia reilusti kuuntelevaa korvaa ja ymmärrystä.

Olen tietysti sitä mieltä, että huonoon käytökseen pitäisi saada muutosta, koska uniaikaan riehuminen häiritsee tarhassa muita lapsia ja aikuisia. En kuitenkaan oikein keksi, mitä pitäisi tehdä. Tuskin moittimisella saa paljonkaan aikaan. Toruminen voi vain etäännyttää meitä toisistamme, jos Tee kokee, että hänet vain tuomitaan, sillä tilanne tarhassa tuntuu varmasti lapsestakin kurjalta. Ja itse en tietenkään ole koskaan paikalla tarhassa silloin, kun pitäisi käydä nukkumaan. Luulen, ettei kaksivuotiaaseen oikein tehoa monta tuntia myöhässä tulevat torut, vaan tilanteen hoitaminen on hoitajien vastuulla. Me voimme vain koettaa purkaa tilannetta kotona. Ehkä se tunteiden purkaminen ja kuunteleminen saattaisi viedä tilannetta eteenpäin.

Harmittaa kyllä Teen puolesta, koska päiväkodissa tuntuu muuten olevan kivaa. Sovittiin, että perjantai pidetään lomaa, ja jos ei vaan tulla uudestaan kipeäksi, niin mielessä on kivaa yllätystekemistä!

Arkipäivän fysiikan lakeja

Varoitus: sisältää ärsyyntynyttä nipotusta aiheesta bussimatkustaminen. Eilen olin taas vaunujen kanssa keskustassa ja paluumatkalla päätin ottaa bussin. Vaihtoehtoina oli metro ja ratikka, mutta aurinkoisena päivänä tuntui tylsältä mennä maan alle metroon (ja hissien odottelussa menee aina ikuisuus) ja ratikka sujahti juuri ohi pysäkiltä. Hakaniemessä bussiin nousi vanhempi nainen, joka hitaasti suuntasi kohti bussin takaosaa, ja jäi jumittamaan siihen keskiosasn porrasaskelmalle. Bussi lähti liikkeelle, ja nainen rojahti taaksepäin suoraan vaunujen päälle. Onneksi työntoaisa otti vastaan niin ettei vauvalle käynyt kuinkaan. Sapetti vaan aivan helkutisti, sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen läheltä piti.-tilanne julkisissa liikennevälineissä. Näitä löytyy. Ja samasta aiheesta kirjoitti myös Listalla seuraavaksi.

En tajua, miksei ihmiset voi pitää kiinni liikkuvassa kulkuvälineessä. Eilisessä tapauksessa tunnen tietynlaista sympatiaa naista kohtaan, sillä olen molemmissa raskauksissa kokenut sen, millaista on, kun liikkuminen on vaikeaa. Mutta miksi silloin pitää lähteä vaeltamaan bussin taakse, kun etuosakin oli tyhjä? Kun se bussi kuitenkin on lähdössä liikkeelle hetkellä millä hyvänsä? Kaikista eniten ärsyttää kuitenkin se, että tosi monet ihmiset kuvittelevat, että kengänpohjien liima pitää heidät kiinni bussin, metron tai ratikan latiassa. Not. Jos liike äkkiä pysähtyy, niin kappale jatkaa matkaansa, eikä siinä ehdi enää napata mistään tukea. Tuntuu niin urpolta, että minun pitäisi alkaa pyytää aikuisilta ihmisiltä, että "hei voisitko pitää kiinni, kun seisot siinä rattaiden vieressä, ettet seuraavassa mutkassa rojahda mun lapsen päälle". Ihmiset eivät tajua sitäkään, ettei se vaunujen kuomu ole terästä. Se on pelkkää kangasta, jonka ohut tukirakenne menee ruttuun, jos joku siihen kaatuu.

Liikun aika paljon ulkona myös vauva kantoliinassa. Silloin välttelen busseja parhaani mukaan ja käytän mielelläni metroa, kun ei tarvitse käyttää niitä hissejäkään. Mutta metrossa ihmiset luottavat vieläkin enemmän omaan tasapainoonsa, vaikka hyvin se metrokuskikin saattaa tehdä äkkijarrutuksen. Aaargh. En vain tajua.

Jos tämän lukiessaan joku tuntee piston sydämessään, kourikoon ensi kerralla antaumuksella niitä bussin tankoja. Kiitos.

Elämää kahden lapsen kanssa

Jo kahden kuukauden ajan meillä on asustanut yhden alle metrin mittaisen lisäksi toinen pieni ihminen. Nyt ihmettelen, millaista meidän elämä oikein olikaan ennen Veen syntymää. Helpompaa? Oikeastaan arki kahden lapsen kanssa on sujahtanut uomiinsa aika sulavasti. Kaksi lasta ei silti ole sama kuin yksi, eikä toinen tosiaankaan mene siinä ensimmäisen sivussa. Vauvan hoidossa on omat rasittavuutensa, kaksivuotiaalla omansa, ja joskus nämä yhdistettynä saavat epätoivon partaalle. Etenkin kun kaikki ovat olleet kaksi viikkoa kipeinä neljän seinän sisällä.

Pelko numero 1: Kadonneet yöunet. Kaipaan niitä hyvin nukuttuja öitä, joista ehdin nauttia reilut puoli vuotta ennen loppuraskauden yövalvomisia. Saankohan koskaan enää nukkua keskeytyksettä illasta aamuun? Ehkä en sitten enää edes osaa nukkua heräilemättä. Nyt olen älyttömän onnellinen, jos saan nukkua pari kolmen tunnin pätkää yössä. Ennen lapsia nukuin säännöllisesti yhdeksän tuntia yössä, joskus enemmänkin. Nukkuminen on vähentynyt, mutta toisaalta pärjään toimintakykyisenä entistä lyhyemmillä unilla. Päiväunia en ole ehtinyt nukkua vauvan syntymän jälkeen kuin muutamana päivänä, koska Vee nukkuu niin huonosti sisällä. Lapsiperheen Murphyn laki on, että ainakin yksi lapsi on koko ajan hereillä ja vaatii huomiota.

Pelko numero 2: Kadonnut oma elämä. Yhden lapsen kanssa elämä helpottuu vauvavuoden jälkeen huomattavasti (ainakin yleensä, sairaudet ja muut vastoinkäymiset ovat asia erikseen). Yhden lapsen kanssa kaksi kättä riittää. Lapsesta tulee koko ajan itsenäisempi, kommunikaatio paranee ja itse tottuu vanhemmuuden peruskauraan. Tällä hetkellä tuntuu lähes lomailulta, kun viettää aikaa vain yhden kanssa. Ehkä joskus saan vielä aikaa olla yksin... Tai kaksin ilman lapsia...

Pelko numero 3: Kadonneet rahat. Tulot vähenevät, menot kasvavat. Onko meillä ikinä mahdollisuuksia mihinkään ylimääräiseen kivaan? Matkustaminen tulee kalliimmaksi. Asuminen myös. Onneksi Vee ei kuitenkaan tarvitse juuri mitään uutta tavaraa. Suhteessa ensimmäiseen toinen lapsi tulee halvaksi, mutta kokonaisuudessaan menot kasvavat kyllä.

Elämä olisi yksinkertaisempaa, jos lapsia olisi vain yksi. Vauva-arki pistää joka tapauksessa pakan sekaisin, oli vanhempia lapsia tai ei. Spontaanius vähenee entisestään, ja arkea on pakko suunnitella entistä enemmän. Olen silti äärettömän onnellinen monesta asiasta. Sain kokea hienon synnytyksen ja pääsin eroon ensimmäisen synnytyksen jättämistä traumoista. Olen nauttinut kaikista asioista, joita pystyn tekemään vastasyntyneen kanssa: vaunukävelyistä, kantoliinasta, imetyksestä, vieressä tuhisevasta nyytistä, pienenpienistä vaipoista, riippukehdon heiluttamisesta, vauvajoogasta... Olen löytänyt itsestäni roppakaupalla varmuutta, joka esikoisen kohdalla puuttui täysin ja siksi elämä kotona ja kodin seinien ulkopuolella on ollut paljon rennompaa.

Tee on uudesta tulokkaasta innoissaan, ja on ihana nähdä, miten kaksivuotias osoittaa hellyyttä pienemmälleen. Välillä vauva on tietysti tiellä, ja huomiota haetaan rasittavilla tavoilla. Mutta odotan mielenkiinnolla, miten näiden kahden keskinäiset kuviot lähtevät kehittymään. Lapsilla tulee olemaan ihan oma suhteensa, joka ei suoraan riipu meistä vanhemmista.

Meidän elämä on siinä mielessä helppoa, etten ole arjen pyörittämisestä vastuussa yksin. Lasten isä on pääosin kotona, ja kotona tehtävien töiden vuoksi Tee on päiväkodissa. Ei täällä kukaan nimittäin mitään töitä tee, jos molemmat lapset pyörivät koko ajan kuvioissa. Tee on ollut osapäiväisesti ja välissä kokopäiväisestikin tarhassa jo kohta puolitoista vuotta, joten hoitokuvioiden jatkaminen on ollut helppo päätös. Nyt meillä on sopimus max 7 tunnin hoitopäivästä, mutta käytännössä päivät ovat olleet joulukuusta lähtien lyhyempiä ja vapaita on pidetty runsaasti. Aika harvoin olen ollut pidempiä aikoja Teen ja Veen kanssa yksin, lähinnä olemme käyneet kolmistaan ulkona. Olen tosi tyytyväinen, että arkea on jakamassa useampi aikuinen. Tee on paljon myös isovanhempien luona, ja kaikkiin neljään on läheiset välit ja välimatkat. Silloin kun jommalla kummalla meistä on menoa, niin lisäkäsiä löytyy läheltä. Paljon rankempaa olisi, jos viettäisin kaikki arkipäivät kotona yksin kahden lapsen kanssa. Koetan pitää sen mielessä aina silloin, kun kaikesta huolimatta väsymys, kaaos ja kipeys kaatuvat niskaan.

On mahtavaa seurata, millaisia omia persooniaan Teestä ja Veestä kehittyy ja millainen yhteisö meistä kasvaa. Olen onnellinen meidän kodista kantakaupungissa (vaikka stressaan vähän asumiskuluista) ja lukuisista lähellä asuvista kavereista, joista monilla on myös lapsia. Valituksen aiheet ovat lopulta pikkuasioita, eikä minua kaduta ainakaan yhtään, että meitä on nyt neljä. Tai ehkä joskus hetkellisesti kyllä ahdistaa... Mutta riittämättömyyden tunne taitaa kuulua asiaan, oli lapsia yksi, kaksi tai kuusi.

Kallion Babykino jatkaa taas!

Vasta ehdin tuskailla, miksi Kallion kirjasto Babykino menee tauolle just nyt. Mutta se starttaakin jälleen! Keskiviikkona ohjelmassa on Allen Ginsberg -leffa Howl - Huuto. Esitykset kello 11 ja 13 (aamuntorkkukin ehtii), eikä maksa mitään. Puitteet eivät ole ihan samat kuin Kinopalatsi ykkösessä, mutta kirjasto voittaa kotoisuudessa sen minkä se häviää koossa.

Kuva Kallion kirjaston sivuilta

Mahtavaa! Juuri tällaista kaipaan tämän vauvanpötkön kanssa nyt.

Uusi Kruunukirppu

Tänään suuntasin vauvan ja vankkureiden kanssa kohti keskustaa. Hetken mielijohteesta päätin mennä kurkkimaan Kruunukirpun uutta myymälää ja jäin pois ratikasta Kruununhaassa. Kruunukirpusta (Mariankatu 12) löytyy käytettyjä lastenvaatteita ja -tarvikkeita sekä äitiysvaatteita. Uutena myynnissä on leluja ja lasten sisustustavaraa. Samoissa tiloissa toimii myös Olkkari, jonka valikoimiin kuuluu kaikenlaisia sisustusasioita, mutta jonne en tänään ehtinyt kurkkimaan.

Sisäänkäynti isoon kivijalkamyymälään on Mariankadun ja Kirkkokadun kulmasta. Second hand -vaatteet ja tavarat sijaitsevat pääasiassa tilojen sokkeloisissa takaosissa. Vaunujen kanssa liikkuminen oli hitusen hankalaa, ja koska Vee heräsi melko pian, niin visiitti jäi aika lyhyeksi. Isommalle taaperolle liikkeessä ei ole tekemistä, joten Teen kanssa tänne ei tulisi lähdettyä. Vaatteet oli järjestetty useampaan pikkuhuoneeseen koon ja sukupuolen mukaan. Ulkovaatteille ja kengille oli kokonaan oma huoneensa. Etsin ensisijaisesti unisex-vaatteita, joten päädyin katselemaan läpi kaikki laatikot ja tangot. Merkkivaatteiden lisäksi valikoimista löytyi myös H&M-vaatetta ja muita tavallisia vaatemerkkejä (joita minä en ainakaan laske "merkkivaatteiksi").

Kruunukirpun hintataso vaikutti hieman korkeammalta kuin lastenvaatteiden itsepalvelukirppareilla. Vauvojen perusvaatteita oli myynnissä 3-5 eurosta ylöspäin, mutta pikaisella penkomisella ei tullut vastaan erityisiä löytöjä. Haalareiden hintataso oli suunnilleen 20 eurosta alkaen. Lasten kenkiä, luistimia ja ulkovaatteita oli reilusti tarjolla. Kantovälineitä ja joitakin edellisten äitiyspakkausten kestovaippoja löytyi myös yhdestä takahuoneesta, mutta nämä kaikki oli minusta hinnoiteltu yläkanttiin. Halvemmallakin saa, mutta jos tarvitsee jotain nopeasti, niin täältä löytyy.

Meille ei tarttunut mitään mukaan, sillä tällä hintatasolla olisi pitänyt tulla vastaan jotain erityisen kivaa tai tarpeellista. Päällimmäinen vaikutelmani oli, että Kruunukirpuista kannattaisi tulla etsimään vähän isompien lasten tai koululaisten vaatteita. Niitä sekä ulkovaatteita näytti olevan reilu valikoima. Muilta lastenvaatekirppareilta ei välttämättä enää tee löytöjä yli satasenttiselle tai ainakaan 120-senttiselle, joten hieman korkeammat hinnatkin voi kestää.

Kruunukirpun nettisivut eivät näytä toimivan, mutta Facebookista löytyy.

Kohta kaksi kuukautta

Niinkö kauan siitä tosiaan jo on? Muistan varmasti aina sen aamun, kun ponnistin pienen mustatukkaisen vauvan maailmaan rauhallisesti ja kiireettä omassa olohuoneessani, paikalla ainoastaan oma perhe ja kätilö. Ajattelen synnytystä edelleen aika usein, ja aina hymyilyttää. Se oli ehdottomasti yksi elämäni parhaita kokemuksia.

Vee niin kuin vauva ei enää ole mikään rääpäleinen vastasyntynyt. Ensimmäiset vienot hymyt näin kuusiviikkoisena. Vee osaa kääntyä kyljeltä ja vatsalta selälleen (ainakin vahingossa) ja pitää kovasti päätään pystyssä, vähän haparoiden toki. Tyytyväisenä Vee huokailee "höö" ja göö", ja ihan parasta on seurata maailman menoa vanhempien sylistä. Nyt Vee on ollut muutaman päivän kovasti nuhainen niin kuin koko muukin perhe, ja räkäinen nenä välillä kiukuttaa pientä kovasti. Vauvanäppyinen iho on vähän rauhoittunut, mutta päänahassa on aika lailla karstaa pitkän tukan alla, ja sitä on tosi vaikea saada pois. Päänahan harjaaminen on Veen mielestä tosi mukavaa samoin kuin vauvahieronta, ainakin jonkin aikaa kerrallaan.

Öisin Vee nukkuu minun vieressäni olohuoneessa futonilla. Iltaunille meno on vähän hankalaa, ja menee usein puolilleöin ennen kuin Vee oikeasti nukahtaa ja nukkuu vaihtelevasti yhteen menoon 2,5-4,5 tuntia. Viime aikoina unipätkät ovat painottuneet sinne lyhyempään päähän. Vee tankkaa nopeasti ja nukahtaa pian uudelleen. Välillä yritän herätellä syömään vähän pidemmän kaavan mukaan vaihtamalla vaipan, koska usein seuraavakin unipätkä on lyhyellä syömisellä aika lyhyt. Usein yöllä on monia pieniä tankkauksia, joiden jälkeen molemmat nukahtavat nopeasti. Välillä on kuitenkin ihanaa saada nukkua useampi tunti putkeen.

Aamulla herätys tulee kahdeksan ja kymmenen välillä, tosin yleensä muiden perheenjäsenten toimesta. Päivän ohjelmassa vuorottelevat syöminen, pissaaminen, seurustelu ja nukkuminen. Seurustelu on nyt jo paljon aktiivisempaa kuin vielä jokunen viikko sitten, ja ruokailukin on tehostunut huomattavasti. Päiväunet tahtovat olla sisällä lyhyenlaisia 20 minuutista tuntiin. Vee tykkäisi myös kovasti ottaa etenkin ruoan yhteydessä pieniä minitorkkuja, mutta niiltä olen kylmästi herätellyt toista röyhtäisemään. Vee nukkuu päiväsaikaan omassa riippumatossaan ja välillä vaunujen kantokassissa. Meillä ei ole parveketta, joten Veelle on hankala löytää rauhallista nukkumapaikkaa. Vaunuissa tai liinassa Vee kyllä vetelee ulkona sikeitä, ainakin niin kauan kun on liikettä ja tutti tarvittaessa suussa. Välillä tutti on tosin ihan out, ja se vain työnnetään kielellä ulos suusta. Mutta on Vee nukkunut liinassa pari kertaa pitkällä luennollakin alusta loppuun saakka.

Tee tykkää pikkuisesta kovasti ja on kovin kiinnostunut silittämään ja katselemaan vauvaa. Välillä Veen pitäisi tosin Teen mielestä mennä nukkumaan tai äidin syliin viemästä isin huomiota. Enää vauvan saama huomio kiukuttaa vain harvoin väsyneenä ja nälkäisenä. Saa nähdä, millainen kauhukaksikko näistä vielä tuleekaan.

Lempivaatteet

Vuosi sitten tein päätöksen ostaa vain luomulaatuisia uusia lastenvaatteita. Syitä on monia. Näin voin vetää selvät rajat shoppailulle, joka muuten helposti riistäytyy käsistä. Puuvillan tuotanto on monella tapaa ympäristörikollista. Uskon ja toivon myös, että luomu on vaatteissa laatua.

Meillä ei ole laittaa lastenvaatteisiin kovin huimia summia, joten teen kirpparikeikan melkein joka viikko. (Nyt kun en ole töissä ja aikaa riittää.) Suosikkipaikat ovat tällä hetkellä Vekarakirppis ja Piilo. Jälkimmäiseen olen varannut pöydänkin parin viikon päästä naisten viikolle, jolloin myynnissä on lasten- ja äitiysvaatteiden lisäksi myös tavallista naisten vaatetta. Molemmissa on hyvät lasten leikkipaikat, joissa Tee viihtyy loistavasti sillä aikaa, kun minä kiertelen pöytiä. Vekarakirppis on tosin niin iso, että siellä aina tasaisin väliajoin kuuluu "äitiii...". Kirpparikierroksesta on tullut meidän yhteinen juttu, jonne Tee aina hinkuu. Vauvakin pääsee välillä mukaan.

Kuva: Piilon fb-sivut

Uudet lastenvaatteet ostaan pääosin netistä ja aina alesta. En halua maksaa luomupaidastakaan uutena kuin  enintään 10-15 euroa ja housuistakin alle 20 euroa. Kuulostaako paljolta? Farkut voi ostaa uutena kolmella kympillä, mutta niitä tarvitaankin vain yhdet tai kahdet sopivat kerrallaan. Merkkivaatteet kun todella maksavat helposti tuplasti tuon verran. Vauvanvaatteista en maksaisi näinkään paljon, mutta sitä meillä onkin varastoissa aivan riittävästi. Ennen joulua seurasin tarkasti joulukalenteritarjouksia ja joulun jälkeen alesta tuli tilattua isompi satsi, joilla pärjää toivottavasti ainakin kesään tai ensi syksyyn.

Kuva: Mussukat

Uusimpia hankintoja ja suosikkeja ovat Pili Pala, Frugi ja kotimainen Mussukat, jonka liikennemerkkikuosista meiltä löytyy housut ja paita. Kaikki luomupuuvillaa. Muita suosikkimerkkejä ovat Green Cotton ja Imps&Elfs, jonka reilun kaupan farkuista maksoin kirpparillakin kympin (ja minusta se oli silti löytö!). Löytyy meiltä yksi Katvigin paita ja legginsit, ja Dunsin pipokin taitaa olla odottamassa uutta käyttäjää, mutta näiden merkkien vaatteet ovat yleensä minun makuuni liian räikeitä ja alessakin kalliita. Maxomorran luomupuuvillaisia legginsejä on käytössä perusvaatteina. Joustofroteevaatteita olen ostanut Myllymuksuilta, ja ne ovatkin yksi harvoista poikkeuksista luomulinjalla. Kotimainen pientuotanto saa kompensoida luomun puuttumista... Myllymuksujen laatu on kyllä välillä turhan vaihtelevaa ja ompelujälki on joskus huonoa. Kankaat on useamman kerran leikattu vinoon. Mutta Tee rakastaa apinakuosia ja bambujoustofrotee on myös ihana materiaali, pysyy pehmeänä ja säilyttää värit.

Kuva: Myllymuksut

Parin vuoden takaista itseäni olisi huvittanut kovasti, miten sujuvasti nykyään latelen vaatemerkkejä... Ensimmäisen vuoden aikana en ostanut juuri lainkaan vauvanvaatteita. Tai no, pari söpöä vaatekappaletta ennen vauvan syntymää, mutta niissä tuskin edes vilkaisin merkkiä. En ollut kuullutkaan Polarn och Pyretistä, saati osannut arvostaa mitään käytettynä saamiamme merkkivaatteita. Aina kokoon 80 asti vaatetta tursusi kavereiden ja sukulaisten perheistä, ja kirppareiltakin oli helppo tehdä löytöjä. Vasta toisella ikävuodella Teelle piti alkaa ostaa vaatteita. Aloin selata nettikauppoja, sillä ajatus halpisvaatteista teki pahaa. En tahdo omalle lapselleni toisten lasten valmistamia tuotteita. Ja samalla huomasin, että vaateshoppailu lähtee helposti lapasesta, jolloin tuloksena on kaappi täynnä tarpeetonta vaatetta. Jos satsaisin laadukkaisiin ja kalliisiin vaatteisiin, niitä olisi luonnollisesti vähemmän ja voisin samalla ostaa vähäsen hyvää omatuntoa.

Toistaiseksi Tee ei ole valittanut vaatteista (vaikka yksi Po.Pin söpö raitapaita ei kelpaa päälle ikinä), ja valitsee mielellään paidan kaapista. Teen lempiväri on violetti, ja usein sininen käy violetistä, eikä mikään väri ole varsinainen inhokki. En sitten tiedä, miten isompana. Luomuvaatteiden valikoimat tavallisissa kaupoissa ovat nihkeät, joten jos lapsen kanssa pitäisi lähteä kauppoihin valitsemaan ja sovittamaan, niin en tiedä, millaista vaatetta meille sitten päätyisi. Tosin oma äitini osti pitkään kaikki vaatteeni, ja muistan vasta yläasteella lähteneeni itse ostoksille. Se oli kyllä 90-luvun alkupuoliskolla, ja ehkä lasten vaatimukset ovat muuttuneet...

Tytöt ja pojat vai sukupuolisensitiivinen kasvatus

Telkkarista tuli mielenkiintoinen ohjelma tasa-arvokasvatuksesta päiväkodissa. Projektissa mukana olleessa päiväkodissa oli kiinnitetty huomiota siihen, miten tyttöjä ja poikia kannustetaan sukupuolenmukaiseen toimintaan ja pyritty rikkomaan perinteisiä toimintamalleja. Ohjelmaan oli haastateltu myös lapsia eri sukupuolirooleissa kuvannutta valokuvaaja Heidi Lunabbaa. Puolituntisen pätkän voi katsoa netissä, ja se tulee uusintana FST:ltä lauantaina klo 14.45.

Seportaasi: Tasa-arvoa tarhassa

Sekä tytöt että pojat hyötyvät siitä, että lapsen persoonallisuus saa kehittyä yksilöllisesti ilman opittuja käyttäytymismalleja, ilmenee Folkhälsanin päiväkodin tasa-arvoprojektista. Toimittaja: Chri Åhman.


Minä kannatan sukupuolisensitiivistä kasvatusta. Haluan, että lapseni voisivat rauhassa kehittää erilaisia, omanlaisiaan tapoja olla poikia, tai tyttöjä jos siltä tuntuu, tai jotain siltä väliltä. Lapset ovat äärimmäisen herkkiä poimimaan pieniäkin viestejä siitä, miten kuuluu toimia, mikä on hyväksyttyä ja mikä kummallista. Mieluummin haluan laajentaa lasten mahdollisuuksia kuin rajoittaa niitä. Lasta tuskin voi kasvattaa sukupuolettomaksi, eikä se varmaan ole tarpeenkaan. Siksi en pidä termistä "sukupuolineutraali kasvatus". Ideana ei ole kasvattaa kaikkia lapsia samalla lailla, vaan jokainen eri lailla yksilöllisesti. Sukupuolisensitiivisyys kuvaa paremmin sitä tarvittavaa herkkyyttä omia asenteita ja ajattelutapoja kohtaan.

Tasa-arvokasvatuksen kehittäminen päiväkodeissa -hankkeen sivulta löytyy minusta hyvä tiivistys peruspointeista. Ruotsalainen Genusskolan.se on myös tosi hyvä sivusto. Ruotsissa kaikki on aina edellä... eikä varmaan ole sattumaa, että täälläkin hankkeessa on mukana suomenruotsalainen päiväkoti.

Lastenvaatteiden suhteen en jaksa olla kovin tarkka. Usein koko keskustelu pyörii vaatteiden ympärillä, ja onhan se ärsyttävää, miten jakautuneita etenkin isompien lasten vaatteet ovat. Vaatteet ovat kuitenkin vain yksi juttu, ja tärkeämpää on minusta se, millaiseen toimintaan lapsia kannustetaan ja miten lapsille puhutaan. Ovatko perinteiset tyttöjen ja poikien leikit yhtä mahdollisia vaihtoehtoja, mitä ominaisuuksia lapsessa kehutaan ja nostetaan esille (ulkonäköä, kiltteyttä, reippautta...) ja voisiko lasten kanssa keskustella kriittisesti erilaisista sukupuoleen liittyvistä olemassa olevista rajoituksista ja niiden ylittämisestä.

Meidän kaksivuotias on vielä suhteellisen ennakkoluuloton ja leikkii yhtä lailla omalla vauvanukellaan kuin autoilla. Päiväkodissa kyllä huomaan, että kun poika on selvästi kiinnostunut autoista, niin niillä myös kannustetaan ja ohjataan leikkimään. Vaikka lapsi olisi yhtä lailla kiinnostunut paljosta muustakin. Tee on välillä herkkä, välillä villi. Omissa puheissaan välillä kertoo olevansa poika, välillä tyttö. Käsitteet ovat selvästi alkamassa vähitellen hahmottua, eikä siltä voi välttyäkään, jos haluaa olla muun maailman kanssa tekemisissä. Toivon kovasti, että nykyinen monipuolisuus ei kuitenkaan kovasti kapene.

Imetys ja alkoholi

Raskausaikana kaipasin välillä aivan vimmatusti hyvää viiniä. Välillä join ruoan kanssa puolikkaan lasillisen, mikä oikeastaan riitti tyydyttämään pahimman kaipuun. En usko, että pienistä määristä alkoholia on raskauden aikana haittaa, jos annokset oikeasti pysyvät pieninä ja satunnaisina. Minusta on kuitenkin ihan perusteltua kannustaa raskausaikana nollatoleranssiin, sillä alkoholin määrä sikiön veressä on sama kuin äidillä. Tosin on vähän huvittavaa, että kuvassa oleva varoitusmerkki löytyy myös siideristä, jonka alkoholiprosentti on 0,5... Sen sijaan en täysin ymmärrä, miksi imetysaikana ei voisi käyttää kohtuudella alkoholia. Itse en ole neuvolassa kysynyt, mutta olen kuullut, että ainakin jotkut terkkarit ohjeistavat pitämään kaksi tuntia imetystaukoa jokaisen alkoholiannoksen jälkeen. Alkoholia ei siis saisi olla imettäessä veressä lainkaan.

Maidossa on alkoholia saman verran kuin äidin veressä. Jos imetän yhden viinilasillisen jälkeen, niin vauva juo maitoa, jossa on alle 0,5 promillea alkoholia. Määrä pysyy alle tuon, vaikka joisin kolme lasillista tunnin välein, sillä alkoholi poistuu maidosta samaa tahtia kuin omasta verestäni. Vauva ei tietenkään kestä samalla lailla alkoholia kuin aikuinen, mutta noin pienistä määristä tuskin voi olla mitään haittaa. Eri asia on, miten alkoholi vaikuttaa vauvan hoitoon ja omaan jaksamiseen. Mutta se ei liitykään siihen, imetinkö vai en.

Vauvan takia ei siis tarvitse pitää imetystaukoja, eikä rintoja tarvitse pumpata, sillä alkoholi poistuu maidosta ilmankin. Minulle hyvä viini on nautinto siinä missä suklaakin, enkä tahdo luopua siitä ilman hyviä perusteita. Tiedän myös, että pystyn pitämään määrät kohtuullisina. Jos epäilisin, että tulisin juoneeksi enemmän kuin oli tarkoitus, voisinkin harkita nollatoleranssia, jos siis tuntuisi helpommalta olla juomatta lainkaan kuin ottaa pari lasillista.

KTL:n sivuilla on havainnollinen promillelaskuri, jota olen joskus esikoisen aikana käyttänyt apuna. Siinä voi vetää hiirellä kaljapulloja ja viinilaseja aikajanalle ja kuvio näyttää veren alkoholipitoisuuden. Ja Maitolaituri-keskustelupalstalta löysin pari hyvää ketjua: Imetys ja alkoholi ja Meneekö "aineet" maidon perässä...

Koko juttu tuli oikeastaan mieleen, koska kävin tänään hammaslääkärillä paikattavana. Googlasin ensin puudutteiden vaikutusta imetykseen, ja löysin jonkin hammaslääkärien käyttämän puuduteaineen tuoteselosteen, jossa kehotettiin pumppaamaan rinnat kertaalleen puudutteen laiton jälkeen. Se tuntui hieman kummalliselta (ja vaivalloiselta!), joten soitin teratologiseen tietopalveluun. Puudute vaikuttaa kuulemma paikallisesti ja poistuu nopeasti, joten minkäänlaista imetystaukoa ei tarvitse pitää. Hammaslääkärikäynti meni muuten tosi hyvin. Kannatti sitäkin lykätä puoli vuotta... Tosin ison mahan kanssa ei ole kovin miellyttävää maata hammaslääkärin ronkittavana. Ekassa raskaudessa olin kyllä paikattavana keskiraskaudessa, ja reipas hammaslääkäri pisti menemään puuduttamatta ("sä et varmaan tätä puudutetta tarvi")... No sekin sattui paljon vähemmän kuin olisin kuvitellut, ja käynnin jälkeen oli normaali olo eikä puoli päätä puuduksissa niin kuin tänään. Puolensa kummallakin.

Huono kasvatus

Lapsen kasvaessa kuvioihin tulee kasvatus. En pidä koko sanasta - kasvatuksesta tulee mieleen kuri, karaisu, kasvien kasvattaminen, tai ylipäänsä ajatus siitä, että joku kasvattaa jotakuta toista. On kuitenkin selvää, että siinä missä pikkuvauvan kanssa elo on vauvan viesteihin reagoimista ja tarpeiden tyydyttämistä, niin taaperon kanssa on kyse monimutkaisemmasta vuorovaikutuksesta. Lapsi haluaa oppia, miten maailma toimii ja miten ihmisten kanssa ollaan. Omien ja muiden tunteiden kohtaaminen, hyväksytyksi tuleminen, tunne omasta tarpeellisuudesta ja tärkeydestä läheisille ihmisille - kaikki se vaatii kommunikaatiota ja kohtaamisia. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, miten arkipäivät saadaan sujumaan ilman, että kaikki ovat (henkisesti) kiinni toistensa kurkuissa.

Meillä asuu pieni riiviö. Anteeksi, ei ole kovin kauniisti sanottu omasta lapsesta, mutta välillä pieni kaksivuotias vetää vanhempiensa hermot äärimmäisen kireälle. Tempauksista kenties lisää joskus toiste... Kaksivuotiaan kanssa olen viimeistään joutunut todella miettimään, miten haluan lapseni kanssa toimia. Luulen, että jokaisen intuitiivinen tapa olla omien lasten kanssa nousee omista kokemuksista. Omaa lapsuuttaan ja sieltä jääneitä toimintatapoja voi käyttää resurssina kasvattaessa omia lapsia. Ongelma on vain silloin, jos omassa perheessä ja kasvatuksessa on ollut paljon sellaista, jota ei halua laittaa eteenpäin.

Monet eivät koskaan lue kasvatusoppaita tai lapsiaiheisia kirjoja, mutta minä olen kahlannut niitä vaikka millä mitalla. Tuntuu, että jos toimin tarkemmin pohtimatta, niin toistan omien vanhempieni mallia. Tarvitsen tukea ja tietoisia päätöksiä toimia toisin, ja siinä paljon parjattu kasvatusoppaiden genre on ollut apuna. Harmi kyllä suurin osa kasvatusoppaista on ollut surkeita. Niissä esitetään itsestään selviä asioita ja vähän konkreettisia toimivia keinoja. Paljon sanahelinää, mutta vähän mitään laajempaa näkemystä tai selkeää kasvatusfilosofiaa.

Minä en halua olla autoritäärinen kurinpitäjä, emotionaalisesti etäinen vanhempi, jolle tärkeintä on se, mitä muut ajattelevat. Haluaisin, että lapseni voisivat luottaa minuun. Meillä olisi lämmin, kunnioittava ja läheinen suhde. Lapseni voivat välillä turhautua tai suuttua minuun ja minä heihin, mutta suhteeseen ei liity pidempiaikaista katkeruutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. En halua, että arki on täynnä konflikteja ja valtataisteluita, vaan että ristiriitatilanteissa kaikki voivat voittaa, eikä kukaan - vanhempi eikä lapsi - joudu jatkuvasti jyrätyksi. Omasta kokemuksesta tiedän, että pohjustus pitää aloittaa aikaisin. Parivuotiaan kanssa on loppujen lopuksi helpompaa luoda hyvä suhde kuin teini-ikäisen.

Kaksivuotias on raivostuttava, ja silloin on äärimmäisen hankalaa katsoa tilannetta ulkoapäin tai eläytyä lapsen asemaan. Täytyy kuitenkin yrittää yliittää oma ärsyynnys ja koettaa ymmärtää tilanteen dynamiikkaa ja lapsen logiikkaa, jotta asiat saa ratkeamaan muutoin kuin turvautumalla omaan fyysiseen ylivoimaan. Monesti lapsella on oma ajatuskulkunsa, ja tarkoitus on hyvä. Pyykkiteline romahtaa, kun sieltä kiskoo vielä märän lempivaipan, jonka välttämättä haluaa päälle, ja kiellot kaikuvat kuuroille korville, koska se vaippa vain on pakko saada. Jos siitä menee suuttumaan, niin lapsi vain loukkaantuu ja tuskin oppii mitään, sillä hänhän vain halusi ratkaista ongelman. Tai sitten huonon käytöksen takapiruna on huomion kaipuu, väsymys, nälkä, kiire tai tylsyys. Nämä kaikki ovat loppujen lopuksi aikuisten syytä. Jos lasta menee rankaisemaan huonosta käytöksestä, niin vaikutus on aika pinnallinen. Ylipäänsä tuntuu, ettei ainakaan meidän kaksivuotiaalle mene perille mikään pelkästään auktoriteetilla: "tottelet koska minä nyt niin sanon". Vähän parempia tuloksia saa selittämällä (uudestaan ja uudestaan) ja harhauttamalla muiden asioiden pariin.

Monesti menee kyllä aika rankasti pieleenkin.

Silloin yritän pitää mielessä, mitä minä tältä ihmisuhteelta haluan. Ja välillä voi paeta vähäksi aikaa kaksikuisen luokse, joka on vielä aivan eri maailmasta.

Vauvakino leffafestareilla

Harmittaa, että tämänpäiväinen Docpointin vauvakino jäi väliin. Karsea flunssa pakottaa meidät kaikki pysymään kotona. Mutta loistava idea! Muillakin leffafestareilla voisi olla vastaava tilaisuus ottaa vauva mukaan näytökseen. Rakkautta ja anarkiaa vaikka seuraavaksi? Olen tosi tyytyväinen kaupunki(keskusta)asumiseen ja kaikkiin niihin tapahtumiin, mitä täällä on. Lasten kanssa ei tarvitse olla pelkästään kotona tai lähipuistossa (ja niitäkin on useampia), eikä kaikista lapsettoman elämän huveista tarvitse luopua lasten takia. Tosiasia kuitenkin on, että joistakin asioista on vaikea pitää kiinni, ja leffassakäynti on yksi niistä. On tietysti Finnkinon vauvakinot, joissa kävin jonkin kerran pari vuotta sitten esikoisen ollessa vauva ihan vain siitä ilosta, että pääsi katsomaan jotain suurelta kankaalta. Leffavaihtoehdot eivät vaan yleensä ole olleet juuri niitä, jotka itse valitsisin - niin kuin huominen Marilyn ja Varasto. Harmi, että Kallion kirjaston viikottainen ilmainen Babykinokin meni tauolle juuri, kun minä sain vauvan...

VAUVABIO: GRANDMA, A THOUSAND TIMES

Ke 25.1. klo 13, Kinopalatsi 1

DocPointin kaikkien aikojen ensimmäisessä Vauvabio-näytöksessä esitetään Mahmoud Kaabourin koskettavamuotokuva sanavalmiista ja huumorintajuisesta beirutilaisesta isoäidistä, jonka arjen täyttää kaipaus. 

Pienimpiä katsojia varten salista löytyy mm. hoitopöytä ja mikroaaltouuni.

Liput: 7 euroa

Kuva ja teksti: Docpoint

Taas yksi vauvablogi

Olen huomannut kaipaavani kirjoittamista nyt kun Synnytysmatkalla alkaa siirtyä historiaan. Kohta kaksikuukautisen vauvan ja kaksivuotiaan taaperon kanssa ajatukset eivät enää pyöri synnytyksen ja synnyttämisen ympärillä, mutta kaikenlaista muuta tulee mietittyä jatkuvasti. Vanhemmuus, kasvatus, lastenkulttuuri, kantoliinat, kestovaipat, shoppailu, nukkuminen, syöminen ja elämä yleensä poikivat ajatuksentynkiä, joista olisi järkevää ja vähemmän järkevää sanottavaa. Ja ehkä vielä tärkeämpänä: esikoisen vauva-ajasta on hyvin vähän muistoja, ja tästä toisesta ei tule otettua edes valokuvia. Haluan muistaa tästä vuodesta jotakin vielä myöhemminkin.

Minähän en mitään vauvablogia ala kirjoittamaan.

Mutta katsotaan, mitä tästä tulee.