Olen miettinyt, että jotain oleellista vanhemmuudesta ja kasvatuksesta tiivistyy otsikon kysymykseen. Jaksaminen, voima, energia... jos se on vähissä niin ei mistään meinaa tulla mitään. Väsynyt ihminen ei pysty toimimaan niin kuin tahtoisi. Hyvät kasvatusperiaatteet jäävät toteuttamatta, kun ei vaan jaksa. Oma toiminta harmittaa, tulee huudettua ja kiukuteltua, toimintatavat kumpuavat jostain selkäytimen pimeistä uumenista sen sijaan, että jaksaisi miettiä, rauhoittua ja ajatella vähän pidemmälle. Pahimmillaan omien toimintatapojen vahingollisuutta ei edes halua ajatella, koska niille ei kuitenkaan jaksa tehdä mitään. Tai asioiden mittasuhteet katoavat, pienetkin asiat tuntuvat valtavilta.
Hyvällä kasvatusfilosofialla ei tee paljoakaan, jos sitä ei ole voimia toteuttaa käytännössä. Mistä sitä jaksamista sitten voisi ammentaa? Tuntuu siltä, että useimmilla neuvoilla on yksi yhteinen nimittäjä: etäisyyden ottaminen vauvasta ja vauvan hoidosta. Ota omaa aikaa, lähde vähän tuulettumaan, vie vauva hoitoon, opeta nukkumaan omassa sängyssä, vieroita tissistä... Eikä siinä mitään, irtiotto voi oikeasti tuntua tosi hyvältä. Mutta entä sitten, jos siihen ei ole mahdollisuutta? Tai jos pienen paussin jälkeen arki jatkaa rullaamista yhtä raskaana kuin ennenkin? Tai jos vieressä nukkumisen ja imetyksen tarjoama läheisyys tuntuu tärkeältä ja kaiken sen kuluttavuuden lisäksi on myös ihanaa ja palkitsevaa? Mitäs sitten?
Viime aikoina olen koettanut keksiä keinoja lisätä jaksamista kaiken arjen keskellä. Tuntuu että satunnaisia irtiottoja tehokkaampi keino on yrittää tehdä jokapäiväisestä elämästä vähemmän kuluttavaa. Olen miettinyt paljon esikoisen hoitokuvioita. Tee on ollut päiväkodissa 1-vuotiaasta lähtien ja on tälläkin hetkellä hoidossa osa-aikaisesti. Kevään ja kesän ulkoleikkien myötä Tee viihtyy tarhassa taas hyvin, puhuu paljon kavereistaan ja tekemisistään, mutta on toisaalta myös iltaisin selvästi väsynyt ja ehkä vähän stressaantunutkin. Kaksivuotias ei mitenkään välttämättä tarvitse päivähoitoa. Muu perhe sen sijaan saattaa tarvita kaksivuotiaan päivähoitoa. Mutta kuinka paljon etäisyyttä voi kasvattaa ennen kuin välimatkalla alkaa olla liikaa vaikutuksia? Toisaalta juuri päivähoito on yksi ratkaisevan tärkeä keino, jolla voi oikeasti vaikuttaa jaksamiseen muuttamalla olosuhteita sellaiseen suuntaan, että päivisin pystyy joskus lepäämään.
Veen kanssa tuntuu, että läheisyydestä saa paljon voimaa. Toisaalta Vee on hyvin kiitollinen lähellä pidettävä, perustyytyväinen vauva, jolta saa paljon myönteistä palautetta ja harvoin äänekästä valitusta mistään. Veen lähellä on helppo olla. Vauvan hoitaminen ei ole kuluttavaa, ja siksi on helppo jättää kuuntelematta hyväntahtoisia ohjeita siitä, miten oman jaksamisen takia olisi hyvä ottaa etäisyyttä vauvasta.
Yksi väsymyksen oire on ajatusten harhailu; on vaikea keskittyä siihen, mitä on juuri nyt, sillä mieli on toisaalla. Päässä pyörii kaikki se, mitä tulee tapahtumaan viiden minuutin, päivän tai seuraavan vuoden aikana, mitä pitäisi tapahtua, mitä tapahtui, kaikki yhtenä sekamelskana, josta on vaikea saada otetta. Illalla on hankala palauttaa mieleen, mitä päivän aikana oikein tehtiin. Päivät kuluvat huomaamatta, ja nämä ovat kuitenkin ainutlaatuisia aikoja, joiden en tahdo vain lipuvan ohitse. Koetan päivän aikana harjoitella pysähtymistä. Keskitän ajatukset siihen, miltä minusta juuri sillä hetkellä tuntuu. Mitä ääniä kuuluu, miltä ruoka maistuu, mitä tunnen iholla, miltä hengitys tuntuu, mitkä lihakset ovat jännittyneitä... Yleensä menee korkeintaan jotain 20 sekuntia ja olen taas kadottanut fokuksen. Koetan palauttaa ajatukset kuluvaan hetkeen, mutta se on yllättävän uskomattoman vaikeaa. Välillä on palkitsevaa tajuta, miten viimeiseen asti on koettanut peittää ja haudata jonkin tunnetilan, joka oireilee epämääräisenä ärsytyksenä. Välillä huomaan jännittäväni toista hartiaa, toista jalkaa, suupieliä tai jotain muuta paikkaa. Joskus yläselän nikamista kuuluu rusahdus ja jotain loksahtaa kohdilleen, kun vedän keuhkot kunnolla täyteen ilmaa.
Nukkuminen on tietysti yksi olennainen muuttuja jaksamisen yhtälössä. Olen ehkä silti vähän yllättynyt siitä, että monella muulla asialla tuntuu olevan myös paljon merkitystä. Olen aina nukkunut paljon ja nyt lasten saamisen jälkeen yhtäkkiä pärjään toimintakykyisenä paljon vähemmällä unella. Vee onneksi nukkuu useimpina öinä muutaman tunnin unipätkän, harvoin kuitenkaan neljää viittä tuntia enempää. Se on silti tosi paljon vähemmän kuin se 9-10 tuntia, jonka aiemmin koin tarvitsevani. Voin kuvitella, että jos on taipumusta unihäiriöihin, niin ne voivat saada vauva-aikana univajeen räjähtämään käsiin. Jos taas olosuhteisiin nähden nukkuu hyvin, niin muilla asioilla voi paikata vajaamittaista unta. Rentoutusharjoitukset, päivätorkut, liikunta ja ulkoilu (sekä se, ettei tarvitsekaan pystyä suurta keskittymistä vaativiin suorituksiin) auttavat jo jonkin matkaa. Mutta jos oikeasti kärsisin yöheräilyistä enemmän, niin sitten tarvittaisiin varmasti järeämpiä keinoja.
Yksi tärkeä juttu on omien rajojen vetäminen. Myös lasten halujen ja tarpeiden suhteen. Vastasyntyneen kanssa vanhempi on tietysti se, joka joustaa, mutta yksivuotias kestää jo sen, ettei vanhempi vastaa kaikkeen aina kyllä. Parivuotiaan on hyvä opetella, että vanhemmilla on omat rajansa. Rajojen ei täydy perustua mihinkään periaatteellisiin sääntöihin, vaan siihen, minkälaista käytöstä ja toimintaa kukin voi itse hyväksyä. Lapsi huomaa kyllä sen, jos vanhempi lähettää ristiriitaisia viestejä eikä ole täysin rehellinen tunteistaan vaan esimerkiksi sallii tai kieltää jotain vastentahtoisesti tai toimii toisin kuin oikeastaan haluaisi. Sellaisissa tilanteissa lapsi alkaa oikein testaamalla testata, missä se raja oikeasti menee.
Nyt voisin edesauttaa jaksamista menemällä nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti