Viime yönä tajusin, miten rauhallinen vauva meille onkaan suotu. Takana on nimittäin melkein puolen vuoden taipaleen ensimmäiset iltahuudot. Vee alkoi iltayhdeksältä kertaalleen jo nukahdettuaan itkemään, eikä itkuun meinannut auttaa yhtään mikään. Ei kanniskelu, ei syöttäminen, ei parasetamoli, eikä edes alasti ihokontaktiin kantoliinaan kietominen (paitsi hetkeksi). Välillä pieni sammui hetkeksi ja heräsi uudestaan huutamaan. Vielä puoli kolmelta pieni heräsi unestaan karjumaan suoraa huutoa, ja nukahti lopulta omaan itkuunsa. Hampaita? Nyt vasta hämärästi muistan, että hetkinen, tällaista se tosiaan oli alkuun useinkin esikoisen kanssa. Ei ihme, että se tuntui ajoittain tosi rankalta. Ei tunnu kovin palkitsevalta, kun toinen vaan huutaa ja huutaa, vaikka mitä tekisi. Sitä tietää, että vauvalla on paha olla, mutta kun mikään ei auta ja silti pitää yrittää kaikkea.
Aamulla Vee oli taas oma aurinkoinen itsensä. Osaan kyllä taas arvostaa sitä, miten h e l p p o a arki Veen kanssa tällä hetkellä on. Imetykset ovat viiden minuutin pyrähdyksiä. Vee tykkää olla lattialla. Vee rakastaa olla liinassa. Vee nukahtaa helposti, myös yösyöttöjen jälkeen. Alle tunnin mittaiset päiväunet tuntuvat kovin pieneltä miinukselta. Jos Teen vauva-aika olisi ollut samanlaista, ajattelisin varmaan, että pikkuvauvan kanssa on niin helppo olla.
Päivän liinakuvaan pääsee Didyn Petrol Hemp Indio:
Sidontana jälleen kietaisuristi. Olen oppinut tekniikan, jolla saan peppupussin sidottua syvemmäksi ja liinan kiristettyä muutenkin niin, ettei se paina omia kainaloitani mutta vauva on tukevasti kyydissä. Aina voi kehittyä. Kuten kuvasta näkyy, Vee tykkää potkia ja heilua liinassa, joten sidonnan täytyy ollakin napakka.
Petroolihamppu lähtee meiltä varmaan kuitenkin eteenpäin. Ei sitä ihminen ehkä tarvitse ihan näin montaa turkoosia tai petroolinsinistä liinaa. Tässä kuvassa liina on ainassa olevan Jim Jaden ja Caribe-kalojen välissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti