Google tietää: "täydellinen äiti" saa 27,300 osumaa. Aika paljon on aiheesta sanottu. Parin ekan sivun hakutuloksista saa jo hyvän kuvan keskustelusta. Monet teksteistä olisin voinut kirjoittaa itsekin.
Paitsi että. Alan olla kyllästynyt ironiaan ja sarkasmiin. Parodia on tietysti yksi tapa kyseenalaistaa äitiyden ja vanhemmuuden myyttejä. Naurettavaksi tekeminen vie piintyneiltä uskomuksilta voimaa. Nauru vapauttaa. Selvästi on olemassa tarve ravistella äitiyteen liittyviä kulttuurisia käsityksiä. Kaikilla keskusteluun osallistuvilla tuntuu olevan jossain määrin yhtenäinen käsitys niistä (keskenään ristiriitaisista) vaatimuksista, joita etenkin äitiyteen ja vanhemmuuteen yleensä liittyy.
Sarkastisen lähestymistavan lisäksi kaipaisin vaihteeksi vilpittömyyttä. En välttämättä hyväntahtoisia neuvoja (relaa vähän, anna itsellesi armoa jne.), vaan jotain oikeasti ajatuksia herättävää. Välillä tuntuu myös, että ironialla ei kyseenalaisteta äitiyden myyttejä, vaan arvostelu kohdistuu suoraan toisiin äiteihin. Tai sitten täydellinen äiti on olkinukke, jota heitellessä voidaan välttää sanomasta mitään kiinnostavaa.
Thomas Gordonin Toimiva perhe -kirjassa on minusta hyvä oivallus: Ongelmia tulee, jos yrittää olla Äiti tai Isä sen sijaan että olisi ihminen. Lapsen kasvattaminen ei vaadi, että pitäisi ottaa erityinen vanhemman rooli. Lapsen ja vanhemman suhdetta pitäisi ajatella ensisijaisesti ihmissuhteena, jossa ollaan omana itsenään. Käytännössä vanhemman roolista luopuminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei tee asioita siksi, että niin kuuluu tehdä tai käske tai kiellä lasta vain siksi, että jotain kuuluu kieltää, ellei asia oikeasti häiritse Tai tarvitseeko vanhemman yrittää löytää ratkaisu kaikkiin lapsen ongelmiin? Pitääkö olla johdonmukainen? Gordonin mukaan ei. Sen sijaan pitää olla rehellinen omista tunteistaan ja tarpeistaan ja olla lapsen kanssa ihmisenä, omana epätäydellisenä itsenään, eikä yrittää toteuttaa jotain vanhemmuuden ideaa.
Vanhemman ja lapsen suhde on tietysti monella lailla erityinen ihmissuhde. Ja väistämättä lapsen saaminen ja vanhemmuus muuttaa ihmisiä, mutta elämää ei tarvitse yrittää muuttaa The Lapsiperhe-elämäksi.
Olen huomannut, että toisen lapsen myötä olen saanut olla enemmän rauhassa omien toimintatapojeni kanssa. Esikoisten äidit - erityisesti äidit - ovat vapaata riistaa, joita kuka tahansa voi kyseenalaistaa ainakin silloin, kun lapsi on vielä vauva. En edes seuraa pahimpia nettikeskusteluja... Ajallisesti ero yksilapsiseen arkeen ei ole vielä suuren suuri, mutta yhtäkkiä minulla onkin olevinaan paljon enemmän kokemusta. Ja tietyllä tavalla onkin, mutta aika vähän kuitenkin. Tykkään silti tästä uudesta vapaudesta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti