Lapsen kasvaessa kuvioihin tulee kasvatus. En pidä koko sanasta - kasvatuksesta tulee mieleen kuri, karaisu, kasvien kasvattaminen, tai ylipäänsä ajatus siitä, että joku kasvattaa jotakuta toista. On kuitenkin selvää, että siinä missä pikkuvauvan kanssa elo on vauvan viesteihin reagoimista ja tarpeiden tyydyttämistä, niin taaperon kanssa on kyse monimutkaisemmasta vuorovaikutuksesta. Lapsi haluaa oppia, miten maailma toimii ja miten ihmisten kanssa ollaan. Omien ja muiden tunteiden kohtaaminen, hyväksytyksi tuleminen, tunne omasta tarpeellisuudesta ja tärkeydestä läheisille ihmisille - kaikki se vaatii kommunikaatiota ja kohtaamisia. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, miten arkipäivät saadaan sujumaan ilman, että kaikki ovat (henkisesti) kiinni toistensa kurkuissa.
Meillä asuu pieni riiviö. Anteeksi, ei ole kovin kauniisti sanottu omasta lapsesta, mutta välillä pieni kaksivuotias vetää vanhempiensa hermot äärimmäisen kireälle. Tempauksista kenties lisää joskus toiste... Kaksivuotiaan kanssa olen viimeistään joutunut todella miettimään, miten haluan lapseni kanssa toimia. Luulen, että jokaisen intuitiivinen tapa olla omien lasten kanssa nousee omista kokemuksista. Omaa lapsuuttaan ja sieltä jääneitä toimintatapoja voi käyttää resurssina kasvattaessa omia lapsia. Ongelma on vain silloin, jos omassa perheessä ja kasvatuksessa on ollut paljon sellaista, jota ei halua laittaa eteenpäin.
Monet eivät koskaan lue kasvatusoppaita tai lapsiaiheisia kirjoja, mutta minä olen kahlannut niitä vaikka millä mitalla. Tuntuu, että jos toimin tarkemmin pohtimatta, niin toistan omien vanhempieni mallia. Tarvitsen tukea ja tietoisia päätöksiä toimia toisin, ja siinä paljon parjattu kasvatusoppaiden genre on ollut apuna. Harmi kyllä suurin osa kasvatusoppaista on ollut surkeita. Niissä esitetään itsestään selviä asioita ja vähän konkreettisia toimivia keinoja. Paljon sanahelinää, mutta vähän mitään laajempaa näkemystä tai selkeää kasvatusfilosofiaa.
Minä en halua olla autoritäärinen kurinpitäjä, emotionaalisesti etäinen vanhempi, jolle tärkeintä on se, mitä muut ajattelevat. Haluaisin, että lapseni voisivat luottaa minuun. Meillä olisi lämmin, kunnioittava ja läheinen suhde. Lapseni voivat välillä turhautua tai suuttua minuun ja minä heihin, mutta suhteeseen ei liity pidempiaikaista katkeruutta ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. En halua, että arki on täynnä konflikteja ja valtataisteluita, vaan että ristiriitatilanteissa kaikki voivat voittaa, eikä kukaan - vanhempi eikä lapsi - joudu jatkuvasti jyrätyksi. Omasta kokemuksesta tiedän, että pohjustus pitää aloittaa aikaisin. Parivuotiaan kanssa on loppujen lopuksi helpompaa luoda hyvä suhde kuin teini-ikäisen.
Kaksivuotias on raivostuttava, ja silloin on äärimmäisen hankalaa katsoa tilannetta ulkoapäin tai eläytyä lapsen asemaan. Täytyy kuitenkin yrittää yliittää oma ärsyynnys ja koettaa ymmärtää tilanteen dynamiikkaa ja lapsen logiikkaa, jotta asiat saa ratkeamaan muutoin kuin turvautumalla omaan fyysiseen ylivoimaan. Monesti lapsella on oma ajatuskulkunsa, ja tarkoitus on hyvä. Pyykkiteline romahtaa, kun sieltä kiskoo vielä märän lempivaipan, jonka välttämättä haluaa päälle, ja kiellot kaikuvat kuuroille korville, koska se vaippa vain on pakko saada. Jos siitä menee suuttumaan, niin lapsi vain loukkaantuu ja tuskin oppii mitään, sillä hänhän vain halusi ratkaista ongelman. Tai sitten huonon käytöksen takapiruna on huomion kaipuu, väsymys, nälkä, kiire tai tylsyys. Nämä kaikki ovat loppujen lopuksi aikuisten syytä. Jos lasta menee rankaisemaan huonosta käytöksestä, niin vaikutus on aika pinnallinen. Ylipäänsä tuntuu, ettei ainakaan meidän kaksivuotiaalle mene perille mikään pelkästään auktoriteetilla: "tottelet koska minä nyt niin sanon". Vähän parempia tuloksia saa selittämällä (uudestaan ja uudestaan) ja harhauttamalla muiden asioiden pariin.
Monesti menee kyllä aika rankasti pieleenkin.
Silloin yritän pitää mielessä, mitä minä tältä ihmisuhteelta haluan. Ja välillä voi paeta vähäksi aikaa kaksikuisen luokse, joka on vielä aivan eri maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti