Jo kahden kuukauden ajan meillä on asustanut yhden alle metrin mittaisen lisäksi toinen pieni ihminen. Nyt ihmettelen, millaista meidän elämä oikein olikaan ennen Veen syntymää. Helpompaa? Oikeastaan arki kahden lapsen kanssa on sujahtanut uomiinsa aika sulavasti. Kaksi lasta ei silti ole sama kuin yksi, eikä toinen tosiaankaan mene siinä ensimmäisen sivussa. Vauvan hoidossa on omat rasittavuutensa, kaksivuotiaalla omansa, ja joskus nämä yhdistettynä saavat epätoivon partaalle. Etenkin kun kaikki ovat olleet kaksi viikkoa kipeinä neljän seinän sisällä.
Pelko numero 1: Kadonneet yöunet. Kaipaan niitä hyvin nukuttuja öitä, joista ehdin nauttia reilut puoli vuotta ennen loppuraskauden yövalvomisia. Saankohan koskaan enää nukkua keskeytyksettä illasta aamuun? Ehkä en sitten enää edes osaa nukkua heräilemättä. Nyt olen älyttömän onnellinen, jos saan nukkua pari kolmen tunnin pätkää yössä. Ennen lapsia nukuin säännöllisesti yhdeksän tuntia yössä, joskus enemmänkin. Nukkuminen on vähentynyt, mutta toisaalta pärjään toimintakykyisenä entistä lyhyemmillä unilla. Päiväunia en ole ehtinyt nukkua vauvan syntymän jälkeen kuin muutamana päivänä, koska Vee nukkuu niin huonosti sisällä. Lapsiperheen Murphyn laki on, että ainakin yksi lapsi on koko ajan hereillä ja vaatii huomiota.
Pelko numero 2: Kadonnut oma elämä. Yhden lapsen kanssa elämä helpottuu vauvavuoden jälkeen huomattavasti (ainakin yleensä, sairaudet ja muut vastoinkäymiset ovat asia erikseen). Yhden lapsen kanssa kaksi kättä riittää. Lapsesta tulee koko ajan itsenäisempi, kommunikaatio paranee ja itse tottuu vanhemmuuden peruskauraan. Tällä hetkellä tuntuu lähes lomailulta, kun viettää aikaa vain yhden kanssa. Ehkä joskus saan vielä aikaa olla yksin... Tai kaksin ilman lapsia...
Pelko numero 3: Kadonneet rahat. Tulot vähenevät, menot kasvavat. Onko meillä ikinä mahdollisuuksia mihinkään ylimääräiseen kivaan? Matkustaminen tulee kalliimmaksi. Asuminen myös. Onneksi Vee ei kuitenkaan tarvitse juuri mitään uutta tavaraa. Suhteessa ensimmäiseen toinen lapsi tulee halvaksi, mutta kokonaisuudessaan menot kasvavat kyllä.
Elämä olisi yksinkertaisempaa, jos lapsia olisi vain yksi. Vauva-arki pistää joka tapauksessa pakan sekaisin, oli vanhempia lapsia tai ei. Spontaanius vähenee entisestään, ja arkea on pakko suunnitella entistä enemmän. Olen silti äärettömän onnellinen monesta asiasta. Sain kokea hienon synnytyksen ja pääsin eroon ensimmäisen synnytyksen jättämistä traumoista. Olen nauttinut kaikista asioista, joita pystyn tekemään vastasyntyneen kanssa: vaunukävelyistä, kantoliinasta, imetyksestä, vieressä tuhisevasta nyytistä, pienenpienistä vaipoista, riippukehdon heiluttamisesta, vauvajoogasta... Olen löytänyt itsestäni roppakaupalla varmuutta, joka esikoisen kohdalla puuttui täysin ja siksi elämä kotona ja kodin seinien ulkopuolella on ollut paljon rennompaa.
Tee on uudesta tulokkaasta innoissaan, ja on ihana nähdä, miten kaksivuotias osoittaa hellyyttä pienemmälleen. Välillä vauva on tietysti tiellä, ja huomiota haetaan rasittavilla tavoilla. Mutta odotan mielenkiinnolla, miten näiden kahden keskinäiset kuviot lähtevät kehittymään. Lapsilla tulee olemaan ihan oma suhteensa, joka ei suoraan riipu meistä vanhemmista.
Meidän elämä on siinä mielessä helppoa, etten ole arjen pyörittämisestä vastuussa yksin. Lasten isä on pääosin kotona, ja kotona tehtävien töiden vuoksi Tee on päiväkodissa. Ei täällä kukaan nimittäin mitään töitä tee, jos molemmat lapset pyörivät koko ajan kuvioissa. Tee on ollut osapäiväisesti ja välissä kokopäiväisestikin tarhassa jo kohta puolitoista vuotta, joten hoitokuvioiden jatkaminen on ollut helppo päätös. Nyt meillä on sopimus max 7 tunnin hoitopäivästä, mutta käytännössä päivät ovat olleet joulukuusta lähtien lyhyempiä ja vapaita on pidetty runsaasti. Aika harvoin olen ollut pidempiä aikoja Teen ja Veen kanssa yksin, lähinnä olemme käyneet kolmistaan ulkona. Olen tosi tyytyväinen, että arkea on jakamassa useampi aikuinen. Tee on paljon myös isovanhempien luona, ja kaikkiin neljään on läheiset välit ja välimatkat. Silloin kun jommalla kummalla meistä on menoa, niin lisäkäsiä löytyy läheltä. Paljon rankempaa olisi, jos viettäisin kaikki arkipäivät kotona yksin kahden lapsen kanssa. Koetan pitää sen mielessä aina silloin, kun kaikesta huolimatta väsymys, kaaos ja kipeys kaatuvat niskaan.
On mahtavaa seurata, millaisia omia persooniaan Teestä ja Veestä kehittyy ja millainen yhteisö meistä kasvaa. Olen onnellinen meidän kodista kantakaupungissa (vaikka stressaan vähän asumiskuluista) ja lukuisista lähellä asuvista kavereista, joista monilla on myös lapsia. Valituksen aiheet ovat lopulta pikkuasioita, eikä minua kaduta ainakaan yhtään, että meitä on nyt neljä. Tai ehkä joskus hetkellisesti kyllä ahdistaa... Mutta riittämättömyyden tunne taitaa kuulua asiaan, oli lapsia yksi, kaksi tai kuusi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti