keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Vaikea vauvantahtisuus

Vauvantahtisuus on kaksilapsisen perheen arjesta monesti kaukana. Vauva syntyy pieneen yhteisöön, jonka omaa elämänrytmiä vastasyntynytkään ei voi täysin horjuttaa  Toinen lapsi joutuu väistämättä vähäsen odottamaan ja sopeutumaan. Esikoinenkin joutuu joustamaan enemmän. Olen kuitenkin alkanut miettiä, onko vauvan/lapsentahtisuus edes mikään tavoittelemisen arvoinen asia. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän koko sana on alkanut häiritsemään. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, ja mikä sitten on ei-lapsentahtista? Onko lapsentahtisuus aina hyvää ja muu huonoa?

Haluan tukea lasteni turvallisten kiintymyssuhteiden muodostumista, ja uskon että tässä asiassa (kuten kasvatuksessa yleensä) teot ratkaisevat. Eli runsaasti läheisyyttä, tarpeisiin vastaamista ja kunnioitusta. Kiintymysvanhemmuutta kuvaillaan usein vastakohtana sellaisille lastenhoitotavoille, joissa painotetaan lapsen varhaista itsenäisyyttä, kurinpitoa ja aikuislähtöisyyttä. Esimerkiksi yksi kiintymysvanhemmuuden gurujen eli Bill & Martha Searsin listaamista kiintymysvanhemmuuden peruspilareista on "Beware of baby trainers":
Attachment parenting teaches you how to be discerning of advice, especially those rigid and extreme parenting styles that teach you to watch a clock or a schedule instead of your baby; you know, the cry-it-out crowd. This "convenience" parenting is a short-term gain, but a long-term loss, and is not a wise investment. These more restrained styles of parenting create a distance between you and your baby and keep you from becoming an expert in your child.
Tämä on minusta ihan kelpo tiivistys. Tykkään muutenkin Searsien teksteistä. Olen myös huomannut, että niissä ei niinkään puhuta vauvantahtisuudesta jonain yleisenä periaatteena vaan korostetaan oman lapsen tuntemisen opettelua ja tasapainoa. The key to putting balance in your parenting is being appropriately responsive to your baby. "Appropriately responsive" tarkoittaa toisin sanoen, että kun oman lapsen tuntee ja perusturvallisuus on kunnossa, vanhempi tietää, milloin lapsi vaatii välitöntä reagointia ja milloin voi odottaa (ja kenties antaa lapselle tilaa ratkaista ongelmansa itse).

Vauvantahtisuudesta puhutaan usein imetyksen yhteydessä. Neuvolastakin nykyään ohjeistetaan useimmiten, että imetyksen keston tai imetyskertojen tiheyden rajoittaminen vaikuttaa imetyksen onnistumiseen. Esikoisen kanssa taisin silti käsittää vauvantahtisuuden aluksi hieman väärin. Tee tykkäsi nukahtaa rinnalle, ja pikkuvauvana meno olikin usein sitä, että Tee söi (laiskasti), nukahti, havahtui hetken tai viimeistään 30-45 minuutin kuluttua, halusi taas syödä, nukahti ja niin edelleen. Vauva halusi jatkuvasti syödä eikä koskaan nukkunut kunnollisia päiväunia tai ollut pitkiä aikoja tyytyväisenä hereillä. Imetys ei ollut ainoastaan vauvantahtista vaan vauvajohtoista.

Veen kanssa halusin välttyä tältä, ja loin meille heti ensimmäisinä päivinä toimintasuunnitelman. Veen herättyä otin vauvan ensimmäisenä syömään. Heti kun väsymisen tai nukahtamisen merkkejä ilmaantui, nostin Veen ensin röyhtäisemään. Jos Vee heräsi, jatkoin syöttämistä, mutta muussa tapauksessa menin vaihtamaan vaipan. Yritin siis pitää Veen hereillä ja estää torkkumista. Vaipanvaihdon jälkeen vuorossa oli hetki seurustelua, ja kun Vee alkoi kitistä väsyneenä, taas syöttämistä. Veen torkahtaessa nostin vauvan aina röyhtäisemään ja sitten toiselle rinnalle niin kauan kuin Vee ikinä vain suostui syömään tai kunnes vauva oli umpiunessa eikä herännyt enää edes röyhtäisemään. Ja sitten vasta nukkumaan, jolloin seuraavat unetkin olivat kunnon mittaisia. Yölläkin vaihdoin vaipan ekojen kuuden viikon ajan, koska Vee muuten nukahti syödessään ja heräsi liian pian taas vaatimaan maitoa.

Tällainen minun rytmittämäni imetys, jossa Vee kuitenkin sai niin paljon maitoa kuin ikinä pystyi syömään, toimi todella hyvin. Meininki oli aika erilaista kuin esikoisen "vauvantahtisen" imetyksen aikoihin. Nykyään kun Vee on noin 2,5 kk, en ole enää noudattanut rytmiä niin orjallisesti, mutta se on silti meidän päivien taustalla. Nyt ongelmana on lähinnä se, ettei Veelle ole päivisin rauhallista nukkumapaikkaa sisällä.

Jos vauvantahtisuus tarkoittaa, että vastasyntyneen itkuun täytyy reagoida heti ja vauvan kasvaessa kaikkiin vauvan antamiin viesteihin tulee vastata sopivalla tavalla ja nopeudella, niin silloin kannatan vauvantahtisuutta. Mutta eikö olisi selkeämpää puhua yksinkertaisesti vauvan viesteihin vastaamisesta? Mitä enemmän mietin, sitä enemmän vauvantahtisuus terminä häiritsee. Vauvan tai lapsen ei tarvitse olla kaiken keskipisteenä, vaan tahdon ottaa lapsen mahdollisuuksien rajoissa mukaan omaan ja perheen normaaliin elämään. Perheessä täytyy sovittaa yhteen useamman ihmisen tarpeet.

Taaperon kanssa kuvio monimutkaistuu vielä enemmän, sillä lapsella alkaa olla tarpeiden lisäksi myös haluja. En halua asettaa tarkoituksettomia rajoja vain siksi koska niin kuuluu tehdä. Minusta on esimerkiksi turha puuttua 8-kuisen yösyömisiin, jos ne ovat oman sietokykyni rajojen sisäpuolella, vaikka neuvolassa oltaisiin sitä mieltä, että vauva voisi pärjätä yöt ilman maitoa. Sen sijaan minun täytyy asettaa omat rajani sellaisissa tapauksissa, joissa lapsen toiminta todella häiritsee minua. Pienikin lapsi huomaa kyllä ristiriitaiset viestini, jos vaikka suostun imettämään lasta, vaikka oikeastaan samalla toivon, että lapsi olisi sen kerran haluamatta maitoa. Pahimmillaan ristiriitaiset viestit saavat lapsen testaamaan rajummin, missä raja oikeasti menee. Lapsihan haluaa oppia, miten tämä maailma toimii, mikä on mahdollista ja hyväksyttävää ja mikä ei. Silloin on parempi olla vain rehellinen lapselle ja pyrkiä löytämään ratkaisu, jonka molemmat voivat hyväksyä. Lapsentahtisuus ei ole lapsellekaan hyväksi, jos se johtaa sellaiseen toimintaan, joka on vanhemmalle sietämätöntä.

Esimerkit ovat nyt aika imetys- ja ruokakeskeisiä (johtuneeko siitä, että kirjoitan tätä imettäessäni Veetä ja minulla on nälkä), mutta voisivat olla muitakin. Ennen kuin puutun lapsen tekemisiin (hätätilanteet poislukien), koetan miettiä, häiritseekö käytös minua tai loukkaako se omia rajojani. Olen vauvasta saakka puuttunut esimerkiksi siihen, että minua ei saa leikilläänkään läpsiä ja ohjannut lapsen sen sijaan silittämään. Joskus tuntuu, että olen kamala tiukkis ja että on paljon asioita, joita en hyväksy. Sitäkin pitää pohtia miettimään, sillä Tee on ehkä luonteeltaan aika erilainen kuin minä, enkä halua, että lapsi kokee omat tapansa toimia turhan usein ei-hyväksyttäviksi. Tasapainon löytäminen ja ylipäänsä omien rajojensa etsiminen ei ole mitään helppoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti