Nukutuskuvia

Jos kantamiset ovat jääneet päivän mittaan jostain syystä vähiin, olen monesti nukuttanut Veen illalla liinaan. Oikeastaan kaikista ihaninta on sellainen läheisyystankkausliinailu, jossa ei ole mitään pakkoa eikä tarpeellista. Vee nukahtaa hyvin omaan riippumattoonsakin, mutta välillä on vaan ihanaa nauttia pienestä tuhisijasta lähellä sydäntä.

Sisällä on usein iltaisinkin kuuma, ja sisäliinaksi onkin valikoitunut mahdollisimman ohut mutta silti tukeva puolipellavainen Heartiness Anaconda. Heartiness on venäläinen liinamerkki, jonka konekudotut liinat ovat halpoja, muutaman kympin hintaisia ja käsikudotut puolestaan tosi haluttuja ja suhteellisen halpoja nekin, alle 200 euron luokkaa. Kuviollisten liinojen kutominen käsin on kaiketi aikaavievää ja haastavaa puuhaa. Sidontana kuvassa näkyy levitetty kietaisuristi. Kuvakulma on vähän alaviistosta, joten näyttää kuin Vee pää nojaisi kaulakuoppaani. Oikeasti pää on kyllä selvästi leukani alapuolella rintaani vasten. Voisi olla muuten vähän turhan tukalaa...

Kunnon kahvia

Paremman puutteessa juon suodatinkahvia. Isosta kupista on joskus kivakin lipittää kahvia, etenkin silloin kun tekee mieli istuskella kuppi kädessä mutta tarvitsee elimistöönsä enemmän kofeiinia kuin teessä on tarjolla. Joka päivä en kuitenkaan jaksa juoda peruskaffetta, koska silloin siitä menee fiilis eikä se kahvi itsessään ole mitään erityisen hyvää ilman fiilistä.

Mitä tekee kahvihifistelijä, jolla ei ole varaa eikä tilaa keittiössä isolle ja kalliille espressokoneelle? Meidän perussettiin kuuluu kahvimylly, vastapaahdettuja papuja jaBialettin Brikka-pannu. Brikkan erikoisuus on kahvin pinnalle muodostuva crema, jota tavallisella mutteripannulla ei saa aikaan. Alkuviikosta kävin Lasipalatsin Caffissa ostamassa meille neljän kupin Brikan. Meidän kahden kupin pannusta ei vaan riitä kahdelle ihmiselle säällistä aamukahvia. Raskaana ollessa pystyin juomaan ainoastaan tipan espressoa, ja pikkupannusta riitti hyvin meille molemmille. Puolen vuoden univeloissa tarvitaan aamuisin kovempia panoksia eli kummallekin tuplaespresso.

Hyvä kahvi tekee vaan niin hyvää. 

Elämää kahden lapsen kanssa, osa 2

Noin viitisen kuukautta sitten tammikuun lopulla kirjoitin siitä, mikä meidän elämässä on vauvan myötä muuttunut. Nyt voisi ehkä vähän päivittää kuulumisia ja ajatuksia. Vee täyttää kohta jo seitsemän kuukautta ja Tee on kesän jälkeen kolme vuotta. Vauvavuosi nro 2 on kulumassa hurjaa vauhtia.

Elämä tosiaan on sujahtanut uomiinsa. Teen vauva-aikoina pari vuotta sitten elämänmuutos tuntui paljon isommalta. Ja toisaalta yhden lapsen kanssa elämä jatkui silti aika lailla samanlaisena kuin ennen lasta. Kaksi vuotta sitten kesällä istuttiin paljon piknikillä puistoissa, käveltiin ympäri kaupunkia, tavattiin kavereita, istuttiin iltaa, tein opintoja hiljalleen eteenpäin ja muistan viettäneeni melko paljon myös ihan omaa aikaa itsekseni. Nyt päiviä rytmittävät pitkälti kaksivuotiaan rutiinit ja joka paikkaan mukana kulkeva vauva. Veen mukana kantaminen tuntuu niin luontevalta, että harvemmin lähden mihinkään yksin. Olen sopeutunut siihen, että lapset vievät suurimman osan ajasta ja energiasta ja kaikki muu tapahtuu siinä sivussa. Ei tunnu siltä, että kaipaisin erityisesti tuulettumista tai erityisiä omia projekteja tähän lisäksi. Päivissä on nyt jo ihan riittävästi tekemistä. Sosiaalista elämää, kavereiden tapaamista ja etenkin niiden lapsettomien kavereiden tapaamista olisi kyllä kiva olla enemmän. Toisaalta ehtiihän sitä vielä. Jos sitä jotain tajuaa nyt paremmin niin ainakin sen, että aika ihan oikeasti kuluu tosi nopeasti, ja kaikki muuttuu koko ajan.

Viimeksi mietin myös rikkonaisia yöunia. Tällä hetkellä tuntuu, että saan nukuttua kohtuullisesti. En vain osaa mennä ajoissa nukkumaan. Nytkin istun koneella molempien pienten vedellessä jo sikeitä. Usein pääsen sänkyyn vasta puolen yön maissa, vaikka lapset nukahtavat parhaimmillaan kahdeksalta illalla. Vee herää ainakin kaksi kertaa yössä, mutta nukkuu kuitenkin aina myös useamman tunnin pätkiä ja nukahtaa aina helposti uudestaan viereeni. Aamulla tuntuu kuitenkin aina siltä, että herätys on liian aikaisin. Välillä nukun päiväunia, vaikka useimmiten se ei ole mahdollista. Väsymys ilmenee ehkä eniten vähentyneenä aloitteellisuutena. En viitsi sopia tapaamisia, ottaa yhteyttä ihmisiin tai suunnitella päiviin mitään kovin ihmeellistä. Tällä kertaa tiedän kuitenkin, että kooma helpottaa vielä. Tämä ei ole pysyvä olotila seuraavan 18 vuoden ajan, vaan todennäköisesti syksyllä on jo mahdollista toteuttaa yövieroitus ja saada vähän enemmän unta.

Yksi parhaimpia juttuja kahden lapsen kanssa on sisarusten välille kehittyvät omat jutut. Vee nauraa toilailuille eikä innostu mistään muusta niin paljon kuin Teen pelleilyistä. On mahtava seurata, miten kaksivuotias hoivaa vauvaa (ja siinä sivussa omaa vauvanukkeaan), lukee vauvalle kirjaa, silittää, halaa ja tuo leluja. Veellä on selvästi oma paikkansa Teen sydämessä. Vaikka tietysti hankalampiakin hetkiä on. Väsyneenä, nälkäisenä ja kiukkuisena Vee ärsyttää, ja pienen kaksivuotiaan huomion tarve on joskus loputon. Nyt on selvästi menossa jonkinlainen suvantovaihe. Vee ei vielä liiku eikä pyri osaksi Teen leikkejä, eikä vaadi enää samanlaista jatkuvaa huomiota kuin ihan pikkuvauvana, joten tilanne on helpompi kuin jokin aika sitten. On niin helppo ajautua negatiiviseen noidankehään, jossa itse hermostuu koko ajan esikoiselle, joka imee itseensä vanhemman negatiivisuutta ja purkaa sen sitten vauvaan, mistä vanhempana hermostuu entistä enemmän. Omat virheensä huomaa siitä, miten parivuotias kohtelee pienempäänsä. Toisaalta Tee on myös äärimmäisen suloinen esimerksi toistaessaan omia nukuttamisrutiinejaan "nukuttaessaan" Veetä. Omat vanhemman repliikit ja maneerit kaksivuotiaan toistamana ovat samalla sekä huvittavia että hitusen vaivaannuttavia.

Vee on perustyytyväinen vauva, jonka hoitaminen on jotenkin hurjan kiitollista puuhaa. Positiivista palautetta saa paljon. Tee pitää myös useimmiten huolen Veen viihdyttämisestä. Tuntuu hyvältä, että vauvanhoidon perusjutut ovat niin rutiinia, ettei niiden suhteen tarvitse käyttää energiaa. On niin paljon helpompaa, kun on jo yksi kokemus, johon kaiken voi suhteuttaa. En juuri vaivaa päätäni sillä, mitä muut ajattelevat vaan pystyn luottamaan itseeni ja omiin tapoihini toimia. Minun ei tarvitse puolustella tai vakuuttaa muita meidän tavoista toimia. Tietysti lapset voivat olla keskenään ihan erilaisia ja uusia ennakoimattomia tilanteita voi aina tulla eteen. Kuitenkin se perussetti on nyt ihan eri lailla kasassa, ja se jo vapauttaa energiaa.

Meillä alkaa ihan kohta kesäloma. Tee jää lomalle tarhasta elokuun loppuun saakka. Heinäkuussa Tee on pari viikkoa päivät mummon hoivissa, mutta muuten päästään ainakin viimeistään elokuussa viettämään aikaa koko perhe yhdessä. Kesä kuluu pääosin Helsingissä. Minusta kaupungissa on kesällä ihanaa. Jännä nähdä, millaisia muutoksia loma saa meissä aikaan. Tähän mennessä Tee on kuitenkin joitakin lomaviikkoja lukuun ottamatta ollut osa-aikahoidossa. Tee on myös alkanut jättää päiväunet pois, ja vähän mietityttää, miten meidän päivät alkavat sen myötä järjestyä. Kaksivuotiaalle kun "hiljainen leikki" tai lepääminen ovat aika tuntemattomia käsitteitä. Vähän kadehdin niiden lasten vanhempia, joiden perheessä kunnon päiväunet ovat järkkymätön rutiini ja vanhemman omaa aikaa. Meidän molemmat kun ovat olleet päivisin aika rauhattomia nukkujia.

Ruokalappuja!

Enpä muista, milloin olisin viimeksi voittanut arvonnassa. Nyt sopivasti sormiruokailun alkajaisiksi arpaonni heitti meitä Punaisen norsun ruokalapulla, kiitos vaan, Ella ja essu!

Huomasin, että nyt myös Minityyli arpoo Kid's Kafen ruokalappuja. Lapussa ei ole perinteisen mallin taskua, vaan lapun pää kiinnitetään tarranauhalla pöydän alapintaan. Lattian ja lapsen pitäisi säästyä sotkulta.

Meillä ruokalaput ovat pääasiassa vähän vähemmän innovatiivisia ja tyylikkäitä. Ruokalapun virkaa toimittaa noin kymmenkunta elämää nähnytä tahraista ja reikäistä harsoa, ja paremman puutteessa eli kaikkien harsojen ollessa pyykissä kaulaan kietaistaan yhtä kulahtanut keittiöpyyhe. Isoäidin perintönä minulla on jo vuosikausia ollut vino pino rumia keittiöpyyhkeitä, joita käytetyään tarpeen tullen myös pöytärätteinä ja vähän milloin minkäkin sotkun siivoamiseen. Harsojen ja pyyhkeiden hyvänä puolena ne voi heittää  ruoan jälkeen suoraan pyykkiin, samaan voi pyyhkiä naaman, kädet ja pöydän, tahrat eivät harmita eikä alkuinvestointeja tarvita. Huonona puolena on vähemmän esteettinen ulkonäkö, eikä harso suojaa ruokaa päätymästä lattialle. Tosin siihen ei taida tepsiä oikein mikään lappu - viuuuh!

Jossain vaiheessa tykkäsin niistä marketeista saatavista kovaa muovia olevista kourullisista lapuista. Ne oli helppo huuhdella ja tiskata eivätkä maksaneet paljon. Joku kerta laput kuitenkin sulivat tiskialtaassa kiinni toisiinsa, kun niiden päälle kaatui kuumaa vettä, enkä sen jälkeen saanut hankittua uusia. Niin ikään essumaiset laput olivat alkuun käteviä, mutta menivät pyykkikoneessa äkkiä pilalle samoin kuin Ikean halvimmat ruokalaput.

Seuraavaksi aion antaa mahdollisuuden Tiny dinerille. Amazonilta pitäisi tulla postia näinä päivinä ja sitten nähdään, miten hyvin imukupit tarttuvat vahakankaaseen ja pelastaako alusta meidät sotkulta.

Puolivuotias selässä

Nyt olen aloittanut selkäpuolen kantotreenit. Toistaiseksi ollaan totuteltu selkäkyytiin pääasiassa repulla. Liinalla selkään sitominen on meidän kummankin mielestä vielä vähän pelottavaa. Hyvistä neuvoista ja vinkeistä huolimatta (suosittelen lämpimästi kantoliinatukihenkilön henkilökohtaista opastusta!) selkään sitominen on aika haparoivaa, Vee hermostuu ja suoristelee jalkojaan ja minä sidon liinan lopulta aivan liian tiukalle. Kertaalleen jo myymäni Beco Butterfly 2 tuli meille takaisin, sillä se on ainoa reppu, jolla saan helposti puolivuotiaan lötköpötkön selkään.

Becossa lapsi kiinnitetään ensin turvasoljilla repun paneeliin, minkä jälkeen reppu on helppo pukea lapsineen selkään. Vauvan voi joko heilauttaa olan yli tai hivuttaa kainalon ali - ja vauva pysyy tukevasti keskellä paneelia. 

Kaikkien reppujen ongelma on etenkin pienten vauvojen kanssa se, että selässä kannettavaa ei saa tarpeeksi ylös. Liinassa on tarkoitus, että liinan yläreuna kulkee vauvan niskan ja omien hartioiden tasolla, eli vauvan pää on aika korkealla. Repun voi yrittää kiinnittää mahdollisimman ylös, mutta silti vauva saisi olla korkeammalla. 

Onneksi Vee kuitenkin viihtyy, vaikkei näekään olkapääni yli. Tarpeeksi väsyneenä Vee jopa nukahtaa selkään. Selkäpuolella kantaminen on kevyempää, ja ehkä liinailukin alkaa jossain vaiheessa sujua paremmin, kun ollaan molemmat ensin totuteltu selkäkyytiin.

Kiinteää omin sormin

Kuusi kuukautta tuli täyteen jo pari viikkoa sitten ja sitä myötä kiinteät sapuskat kehiin. Vee vetelee kiinteitä ihan kirjaimellisesti. Ainakaan vielä ei ole ollut tarvetta soseuttaa ruokaa. Tarjolla on ollut porkkanaa, bataattia, perunaa, parsakaalia, kukkakaalia, päärynää, banaania, aprikoosia, kananmunaa, riisikakkuja ja maissinaksuja pieneen kouraan sopivina paloina. Vee oppi parissa päivässä haromaan ruokapalat kämmeneen ja työnsi ne välittömästi suuhunsa. Vielä pari viikkoa aiemmin palaset päätyivät lattialle, joten aika taisi viimein olla kypsä.

Höyrytetty bataatti päätyi pienissä käsissä muussiksi

Tee siirtyi aikoinaan hyvin pian soseista sormiruokaan luettuani Omin sormin suuhun -kirjan. Tajusin, ettei vauvalle ollut mikään pakko syöttää soseita. Yhden nyt kohta jo kolme vuotta täyttävän toimivan kokemuksen perusteella sormiruokailu on nyt helppo valinta ja ainakin alku näyttää tosi lupaavalta. Kukkakaali on tähän mennessä ainoa ruoka, joka ei ole mennyt innolla alas. Vee on ruokailuista innoissaan ja käsien motoriikka on kehittynyt huimaa vauhtia.

Sormiruokailussa minusta on parasta, että vauva saa edetä omassa tahdissaan ja säädellä itse syömisiään. Alun opetteluvaiheen jälkeen sormiruokailu on parhaimmillaan helppo tapa ruokkia vauva ja siirtyminen vuoden iässä samaan ruokaan muiden kanssa käy helposti, koska vauva on siihen astikin syönyt pääasiassa samoja aterioita. Sormiruokailu saa vauvan viihtymään pöydässä muiden kanssa ja kukin voi keskittyä omaan ruokaansa. Minä en pidä vauvan syöttämisestä. Varmasti on mahdollista opetella syöttämään vauvantahtisesti, mutta huomaan itsessäni aina suuren kiusauksen tarjota sen "vielä yhden" lusikallisen. "Kerta kiellon päälle" on aika huono menetelmä, koska silloin vauvalle tuputetaan aina vanhemman aloitteesta vähän enemmän ruokaa kuin vauva omasta halustaan söisi. Kaupan valmiit sosepurkit ovat tietysti välillä houkuttelevan helppo vaihtoehto, mutta onneksi löytyy myös erilaisia helposti syötäviä hedelmiä ja kasviksia, joita voi tarjota pikaruokana. Minusta ei kyllä yhtään olisi tekemään itse soseita ja olen tosi tyytyväinen, ettei sitä tarvitse edes harkita, laiska kun olen.

Vanhempien kannalta on tietysti palkitsevaa, että molemmat lapset ovat olleet niin silmittömän innostuneita omin sormin syömisestä ja syöneet alusta alkaen paljon. Haastavampaa olisi, jos vauva ei tuntuisi syövän mitään. Meillä sormiruokailu on sujunut molemmilla alusta lähtien ongelmitta, mitä nyt Vee ekalla ateriallaan vetäisi porkkanat vähän turhan reippaasti menemään ja yskäisi ne aika pahan kuuloisesti ulos. Onneksi oli tietoa ja kokemusta kakomisrefleksistä, niin sekään ei säikäyttänyt jättämään touhua sikseen.

Ella ja essu -blogissa on muuten meneillään sormiruoka-aiheinen arvonta ensi tiistaihin saakka!

Selässä

Tänään se onnistui! Sain Veen ekaa kertaa yksin kiepsautettua liinalla selkään. Takana on yksi opastus kädestä pitäen, muutama epäonnistunut kokeilu ja nyt vihdoin vauva selässä. Sidontana on selkäreppu, josta löytyy kuvalliset ohjeet Liinalapsen sivuilta. Pitkät liinan päät kieputin vielä ylimääräisiksi vahvistuksiksi olkainten ali eteen.

.

Liinana on Girasol Snow Flame ja kannettava on puolivuotias. Raitaliinat ovat siitä hyviä harjoitteluliinoja, että niissä liinan reunojen kulkua pystyy seuraamaan sidonnassa ennen kuin se automatisoituu niin, että tietää pelkällä näppituntumalla, mistä mikäkin osa kiristyy. Peppupussi olisi voinut olla vähän syvempi, se on selvästi tämän sidonnan haaste. Vee tykkäsi kuitenkin kyydistä. Sain sentään sidottua kyytiläisen tarpeeksi ylös, ja olkapään yli oli kiva kurkkia.

Liinan sitominen selkään oli loppujen lopuksi helpompaa kuin repun tai neliöliinan käyttö. Ne toimivat kyllä Teen kanssa joskus 10 kk alkaen, mutta tällaista pientä lötköpötköä on minusta tosi vaikea hivuttaa lonkan kautta kainalon ali selkään ilman apua. Pienet koivet jäävät siinä sojottamaan minne sattuu ihan vinoon. Noin yksivuotias oli paljon helpompi saada kyljen kautta selkään, ja puolitoistavuotias osasi jo itse päästä tuolilta kyytiin. Repun kanssa ongelmana on sekin, että reppu ja sitä myötä vauva jäävät turhan alas selkään. Ylhäältä liinasta vauva näkee paremmin ja kantaminenkin tuntuu kevyemmältä.

Sidoin myös Teen liinalla selkään. Se oli helpompaa, sillä lähemmäs kolmevuotias osaa jo halutessaan tehdä yhteistyötä. Tukeva pellavainen liina (Natibabyn Legend of the magnificient deer koossa 4 eli 3,6 metriä) oli tosi hyvän tuntuinen. Kaapissa odottelee pari liinaa, joita en ole vielä juurikaan käyttänyt, mutta joista ainakin tämä saa vielä rauhassa kypsyä. Isomman lapsen kantaminen on kyllä tosi ihanaa niin kauan kuin sitä fyysisesti jaksaa. Lapsikin nauttii selvästi sen pienenkin hetken ajan, jonka saa olla tiiviisti lähekkäin, vaikka samaa lasta on useimmiten ihan mahdotonta enää saada pysymään hetkeäkään syliteltävänä.

Päivän liinakuvat

Violetti-valkoinen on ihana yhdistelmä. Tuli mieleen, pitäisiköhän alkaa maalata tai jotain, kun värit on niin kivoja. Väriä elämään. Kuvissa uutuuttaan jäykkä viime viikolla julkaistu Oscha Starry Night Juliet 100% puuvillaa (yleensä en hanki liinoja uutena, mutta tämä oli poikkeus, sillä näitä on aika mahdoton löytää käytettynä), sidontana jälleen kietaisuristi. Selkäsidontojen treenikin pitäisi aloittaa ihan tosissaan...