Sukupuolisensitiivinen kasvatus käytännössä

Yksi teko kertoo enemmän kuin tuhat periaatetta. Olen pitkään miettinyt, että purkaisin vähän ajatuksia siitä, mitä sukupuolisensitiivinen kasvatus on arkielämässä. Niitä pieniä juttuja ja toisin tekemisiä, jotka eivät minusta edes ole kovin kummoisia, mutta kuitenkin tärkeitä. Lasten ikä tietysti vaikuttaa, niin kuin kasvatuksessa ylipäänsä - meillä on kaksi alle kolmevuotiasta, joiden kanssa on ihan erilaista kuin vaikka kouluikäisten kanssa. Toisaalta minulla on tiettyjä toimintatapoja, joita koetan soveltaa kaikkiin lapsiin, muihinkin kuin omiini.

Eli mitä minä teen:

- Pyrin hankkimaan meille kaikenlaisia leluja ja rohkaisemaan monipuoliseen toimintaan. Löytyy nukkeja, autoja, rakennusvälineitä, koruja jne. Mikään ei ole erityisesti tyttöjen tai poikien juttua, vaan kaikkea voi kokeilla ilman silmienpyörittelyä. Jos lapsi haluaa leikkiä jossain vaiheessa erityisesti autoilla tai nukeilla, niin en ala hehkuttaa, miten pojat nyt ovat vaan niin kiinnostuneita autoista ja tytöt nukeista, enkä toisaalta anna lapsen ymmärtää, että poikien nukkeleikit tai tyttöjen autoleikit olisivat sen kummempia juttuja. Annan lapsen olla kiinnostunut siitä, mikä kiinnostaa. Samalla koetan rohkaista monenlaiseen toimintaan, mutta ilman pakkoa tai painostusta.

- Yritän kunnioittaa lasten omia määrittelyjä. Jos lapsi (sukupuolesta riippumatta) haluaa olla prinsessa, niin olkoon. Silloin voi miettiä, mitä kaikkea jännää se prinsessa voisi tehdä. Lapset voivat olla hyvinkin luovia ylittämään rajoja. Jos lapsi taas sanoo olevansa tyttö tai poika, niin sitten on, ja minä kunnioitan sitä.

- En määrittele muita ihmisiä. Puhun yleensä toisista lapsista esimerkiksi puistossa lapsina tai nimellä, en tyttöinä tai poikina. "Anna toisen lapsen mennä ensin" on ihan ymmärrettävä, minun ei tarvitse alkaa tulkita toisten sukupuolia. Jos lapsi sanoo olevansa tyttö tai poika, niin sitten tietenkin käytän sitä. Miksi näin? Minusta sukupuolitettu puhuttelu on ennen kaikkea turhaa. Haluan edes hitusen verran murentaa sitä, että sukupuoli on sosiaalisessa kanssakäymisessä niin olennainen juttu. Ajattelen, että voi olla lapsillekin vapauttavaa, jos ei koko ajan puhutellä tyttönä tai poikana. Sitä paitsi minusta ei tunnu mukavalta, jos tuntemattomat puhuvat minusta naisena tai tyttönä (no, täti olen jossain määrin tottunut jo olemaan...). Silloin tuntuu, että minuun liitetään jotain tarpeettomia oletuksia. Naisten ja tyttöjen välillä on kuitenkin hirmuisesti eroja, eikä kyse ole mistään sisäisesti kovin yhtenäisistä kategorioista.

- Koetan kiinnittää huomiota siihen, etten kohtele lapsia eri tavoin (olettamastani) sukupuolesta riippuen. Esimerkiksi tytöt ehkä keskimäärin ovat kiinnostuneempia ulkonäköön, pukeutumiseen ja koristautumiseen liittyvistä jutuista, mutta se varmasti liittyy paljon myös siihen, että tyttöjen ulkonäköä kehutaan ja vauvasta asti kiinnitetään huomiota siihen, miltä tyttö näyttää. Tietysti kaikkia lapsia voi kehua söpöksi, kauniiksi ja nätiksi, ja kiinnittää huomiota lapsen hienoihin vaatteisiin, mutta onko se tyttöjen kohdalla vallitseva tapa kehua? Lapsi oppii hakemaan kehuja siitä, mistä huomaa niitä saavansa, mutta samalla lapsen muut puolet voivat jäädä varjoon.

- Lasten kanssa keskustellessa ja toimiessa koetan olla korostamatta sukupuolen merkitystä. Ei ole mitään tyttöjen ja poikien juttuja, värejä, leikkejä tms. Lasten käsityksistä voi jutella ja oman mielipiteensä voi kertoa, mutta usein riittää, että antaa lapsen pohdiskella ja miettiä, ovatko erot todellisia tai onko niitä tarpeellista korostaa. En yritä antaa valmiita oikeita vastauksia. Enkä toisaalta pyri esittämään, ettei sukupuolella olisi mitään merkitystä, sillä tässä yhteiskunnassa sillä tosiaan on merkitystä - paljon enemmän kuin pelkillä anatomisilla eroilla. Jotka nekin saavat olla kiinnostavia ja ihmettelyn aihe.

- Yritän itse antaa mallia ennakkoluulottomuudesta. En yritä suojella liikaa. Jos poika haluaa lähteä ulos prinsessamekossa, niin minun puolestani voi lähteä (säänmukaisesti puettuna tietenkin). Voin selittää, että joidenkin mielestä se voi olla outoa (tosin vähän vanhempi lapsi varmasti itsekin tiedostaa tämän), mutta minusta siinä ei ole mitään hävettävää. Pitää kuunnella itseään, eikä toimia sen mukaan, mitä muut haluavat.

Meidän lapsilla ei ole sukupuolineutraaleja nimiä. Vee oli vähällä saada sellaisen, mutta perinteiset nimet jotenkin vain iskivät enemmän. Jos lapset haluavat vaihtaa nimensä tai kokevat olevansa muuta sukupuolta kuin anatominen sukupuolensa, niin kannustan siihen.

En kuvittele, että tietäisin lasteni sukupuolesta muuta kuin anatomian. Se mitä päälle päin näkyy, ei välttämättä kerro sitä, mitä lapset myöhemmin tuntevat olevansa. Olen silti kertonut kaikille kyselijöille, kumpaa sukupuolta vauvat ovat. Taidan olla vähän laiska argumentoimaan.

Tässä blogissa en ole kertonut, ovatko lapseni tyttöjä vai poikia (tai jotain muuta). Häiritseekö se? Kiinnittäkö siihen huomiota? En tiedä. Minä ajattelen lapsiani lapsina. Olen tietysti tietoinen siitä, millaisia sukupuolitettuja odotuksia lapsiini kohdistuu. Uskon, että isompina lapsistani tulee kyllä tyttöjä tai poikia, sillä tässä yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa ja raskasta olla mitään muuta. En puhu nyt varsinaisesti anatomisesta sukupuolesta, vaan koko siitä kulttuurisesta ja sosiaalisesta paketista, mitä sukupuoli on. Useimmille omassa sukupuolessa oleminen tuntuu varmaan ihan hyvältä ja luonnolliselta. Varsinkin, jos ne tyttönä ja poikana olemisen rajat voi piirtää mahdollisimman laajoiksi.