Ensimmäisen lapsen syntymä on mieletön mullistus. Toisen lapsen syntymä on vähän pienempi mullistus, mutta iso muutos sekin. Moni asia sujuu helpommin. Vauva sujahtaa liinaan, vaippa peppuun, tissi suuhun ilman sen kummempia kommervenkkeja. Perusjutut sujuvat, eikä jokaista juttua tarvitse erikseen miettiä. Autopilotti hoitaa, kun takana on kolme kuukautta arkea kahden lapsen kanssa. Eikä meillä onneksi ole ollut mitään erityisiä vaikeuksia, vaan kaikki on toistaiseksi rullannut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.
Vauvaa ei tarvitse erityisesti viihdyttää, eikä päiviin tarvitse erityisesti keksiä tekemistä. Siitä esikoinen pitää huolen. Rauhallisina hetkinä voi vain olla möllöttää. Ei ole tylsää, vaan ihanan rentouttavaa.
Vee oli ensimmäistä kertaa hoidossa kodin ulkopuolella lauantaina, kypsässä kolmen kuukauden iässä. Pari kolme tuntia meni hienosti mummon luona, ja Tee sai vähän yksilöllistä erityishuomiota Musiikkitalon reissulla. Nyt kahden lapsen kanssa kaipaan paljon vähemmän ihan omaa aikaa niin että molemmat pienet olisivat yhtä aikaa muualla. Hoitojärjestelyt ovat kahden kanssa tietty hankalampia, kun Vee on vielä niin pieni. Ja toisaalta vain yhden lapsen kanssa vietetty aika on jo tarpeeksi lomaa. Saa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Olen näköjään parissa vuodessa tottunut lapsiperhearkeen, jossa iso osa on ... no, arkisilla asioilla. Lasten hoitamisella. Sillä että on koko ajan käytettävissä. Omaa aikaa voi pitää pienissä osissa päivän aikana. On kuitenkin niin häviävän lyhyt aika, jolloin Vee on näin kiinni minussa. Syksyllä on jo ihan erilaista, ensi vuodesta puhumattakaan.
Ihanimpia hetkiä ovat ne, kun kaksivuotiaan ja kolmikuisen välille syntyy yhteys. Vauvaa naurattavat isomman juttelut ja pelleilyt. Tee silittää ja peittelee Veetä hellästi. Mutta sitten toisaalta isomman huomiontarve on loputon.Välillä mikään ei riitä. Tee jaksaa nykyään paljon vähemmän leikkiä ja puuhailla itsekseen. Jomman kumman vanhemmista on oltava koko ajan paikalla ja osallistumassa Teen juttuihin. Ja kun vauvaa ei voi jättää hetkeksikään silmistään Teen ollessa paikalla (paitsi niiksi ohikiitävän lyhyiksi hetkiksi, kun Vee joskus nukkuu vaunukopassa toisessa huoneessa), niin kotona on koko ajan kaksi pientä, jotka vaativat huomiota. Tee ei juuri yhtään ymmärrä varoa, vaan saattaa heittäytyä innoissaan vauvan viereen makaamaan tai kiipeillessään kolhia Veetä. On vielä pitkä matka siihen, että lapset voisi jättää hetkeksikään leikkimään rauhassa keskenään. Kantoliina onneksi auttaa, sillä sinne Veen voi nostaa turvaan ja keskittyä muihin asioihin.
Vee on niin sanottu helppo vauva, helposti tyyntyvä ja tyytyväinen pikkuinen. Eivät kaikki toiset lapset ole. Kaikki suuritarpeiset vauvat eivät ole esikoisia, koska vanhempien karttuneen kokemuksen lisäksi kyllä myös vauvan temperamentti vaikuttaa. Meidän perheessä kuitenkin Tee on ollut se voimakastahtoinen, itkuinen, vähäuninen ja kovaääninen vauva, ja Vee tyyni ja rauhallinen kuopus. Hieman uneton päivisin, mutta siinä kaikki. Nyt Vee alkaa selvästi kiinnostua enemmän ympäristöstään, eikä esimerkiksi nukahda kovin helposti, jos ympärillä on hälinää.
Välillä on raskasta. Intensiivisyyttä ei oikein meinaa jaksaa tauoitta. Joinain päivinä täällä ei kukaan nuku päiväunia ja kaikkia väsyttää. Muutenkin olen nukkunut päikkärit ehkä muutaman kerran kolmen kuukauden aikana, ja nekin yleensä keskeytyvät aika pian. Illalla pitää valita, meneekö ajoissa nukkumaan vai tahtooko sen pienen hetken ihan omaa rauhallista aikaa. Muutenkin valinnat tuntuvat hankalilta. Onko kaksivuotias liikaa hoidossa? Milloin kukakin saa huomiota ja kuinka paljon pitää jaksaa? Nyt en juuri tee muuta kuin olen kotona, mutta entä vuoden päästä?
Yli neljäsosa vauvavuodesta on jo mennyt! Nyt sitä tajuaa paljon paremmin, miten nopeasti kaikki muuttuu. Hankalat vaiheet ovat ohimeneviä, ja niitä seuraavat uudet, eri lailla hankalat vaiheet. Ja kuitenkin samalla niin ihanat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti